sunnuntai 11. helmikuuta 2018

UUSI KOTI ALLA

Niin on myös uudet keittiövälineet ja naapurit. Olen asunut Southamptonissa jo reilut kaksi viikkoa, huhhuh!  Valitettavasti alku on ollu todella hektistä, joten en ole ehtinyt bloggailemaan: melkein kaikki tunteet on käyty läpi, mutta nyt olen pääsemässä rutiineihin kiinni. Kaikki on mennyt kokonaisuudessaan hyvin, vaikka aluksi väsyneenä asuntolaan saapuessani sängyssäni ei ollut edes tyynyä ja peittoa. Asuntolan tarjoama paketti löysi kuitenkin nopeasti perille, ja nyt kirjoittelen mukavan untuvapeiton alta, ja opin vihdoinkin käyttämään huoneeni patteria. Kai.

Lentokentällä minusta piti ottaa kuva laukkujen kanssa - olin miettinyt sitä kauan. Mutta jotenkin se vain unohtui, eikä edes kuvaa itsestäni ennen turvatarkastuksia otettu! No, olemme sentään isän kanssa samassa kuvassa, joka napattiin lentokentän baarissa. :) Kuvan unohtuminen on myös käytännön ongelma, sillä yhdellä Facebook-postauksella olisin ilmoittanut kaikille, missä olen. Nyt olen saanut oman mokani takia selitellä kaikille erikseen, miksi kuvaan puurolautasia Instagram-tarinaani.



Kun ensimmäisenä päivänäni lähdin metsästämään Ikeaa ja kauppakeskusta, innostuin valtavasti siitä brittiläisestä meiningistä busseissa ja kadulla. Mieleen tunkivat kaikki Brighton-muistot ja se, kuinka luontevasti kulkeminen sielläkin lopulta luonnistui. Nyt puolen tunnin bussimatka keskustaan meni nopeasti, kun tuijottelin tyytyväisenä ihmisten pikkupihoja. (Nyt se matka tuntuu jo todella pitkältä, sillä bussipysäkkejä on JOKA KULMASSA). En tiennyt kyllä yhtään, missä pitää jäädä pois ja jäinkin  sen jälkeen, kun 90% muista matkustajista poistui bussista. Onneksi, sillä onnistuin sattumalta jäämään kauppakeskuksen pysäkillä! Käytän toki Google Mapsia - siitä on tullut yksi tilapäisistä elinehdoista. Päätin silti jo aluksi, että pari vilkaisua karttaan saa riittää, ja sitten oma nenä kertoo mihin mennä. Siksi muistan jo nyt monta maamerkkiä, joiden avulla voi suunnistaa jopa humalassa.


Ensimmäiset kolme päivää menivät siis onnellisessa pumpulihötössä etsien juuri niitä kuppeja ja aamutossuja, jotka minä haluan uuteen elämääni. Arki iski kasvoilleni melkoisen karhealla työmaahanskalla vasta myöhemmin ja jälleen kerran sellaisissa paikoissa, joissa en sitä odottanut. Esimerkiksi ensi viikolla esitämme ryhmätyönä tieteellisen artikkelin sisällön muille kurssilaisille, mikä olisi nykyään ihan peruskauraa suomeksi. Nyt sain paperin eteeni vasta viikkoa ennen, luin sitä pikaisesti ja oma osuuteni on tulokset. Onneksi osio on periaatteessa helppo, mutta jouduin käyttämään sanakirjaa monta kertaa, ennen kuin ymmärsin asiat täysin. Asiaa ei auta se, että kyseessä on mielestäni vaikein kurssi täällä ja opettajan opetustyyli ei vain ole mun juttuni.


Olen jutellut jonkin verran kerroskavereideni kanssa - meitä asuu siis kuusi samalla käytävällä, ja jaamme keittiön yhdessä. Tämäkään ei olisi voinut sujua paremmin tähän mennessä: kaikki siivoavat jälkensä, jääkaapissa ihmiset yrittävät antaa tilaa toisten ruuille, jääkaappeja on kaksi ja kaikki ovat ystävällisiä. Kiinalaisia on kolme, ja yksi roomieni on jo antanut minulle taropullia ja vihreän teen makuista jäätelöä. Jälkimmäiseen en koskisi enää uudelleen, mutta ihanaa että sain niinkin lämpimän vastaanoton. Luulen, että tuo siisteys ja hiljaisuus liittyvät jotenkin siihen, että tässä asuntolassa on vain maisterivaiheen opiskelijoita. Ja okei - yksi huono puoli: ostin leikkuulaudan, veitsiä, kattilan... Kaikkea, minkä luulin voivani jakaa kämppisteni kanssa. Kysyessäni välineistä he kuitenkin ilmoittivat tyynesti, että vedenkeittimetkin ovat aina jonkun omaisuutta. Olen saanut lainata yhdeltä tytöltä paljon juttuja, mutta siinäkin toki menee raja. Itse pitkäaikaisena asukkaana sanoisin vaihtarille, että käytä vain, kunhan palautat puhtaana. Nyt minulla on paketti keittiökamaa myytävänä kesällä...

Tyypillinen keittiöasuni.





Eilenkin pelkästään tunnin keittiökeskustelussa kävi ilmi monta kulttuurista eroa, jotka eivät odotusteni mukaan liittyneet siisteyteen tai muuhunkaan, mihin olin odottanut. Kiinalainen ystäväni nimittäin kysyi, juonko paljonkin vettä kun sitä oli minulla pullossa. Tämä oli hänelle siis kummallinen juttu ja minulle ehdoton terveysasia. Puhuimme myös teen juomisesta, ja hän sanoi juovansa hyvin harvoin kylmää vettä ja lämmittää sen aina erikseen. Sanoin myös, että kokkaamiseni venähti iltakymmeneen siksi, että olin juuttunut katsomaan Netflixiä. Kaveri ei ihan tosissaan ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa, toistojen ja selittämisen jälkeenkään. Myös yksi kiinalainen opettaja selitti päiväretkibussissa (kahdeksalta aamulla...) Kiinan koulutusjärjestelmästä, vertasi sitä brittiläiseen ja kyseli minulta Suomen "maailman parhaasta koulusta". Joo, siitä saa muuten kuulla täällä. Paljon voi oppia jo yhden keskustelun aikana - toisin kuin ne amerikkalaiset, jotka säntäsivät keskenään Lontoon-retkelle eivätkä juuri ole tutustuneet muihin vaihtareihin. Olen siis siinä mielessä onnellinen, että en ole nähnyt vielä yhtään suomalaista. Ja silti on aina suuri helpotus puhua Skypessa suomea!

Ja se karhea työmaahanska? Eiköhän sekin saa puheenvuoron seuraavissa postauksissa.

Ei kommentteja: