Satuin vierailemaan Brightonissa säiden ollessa mitä parhaimmat: lauantaiaamupäivällä istuin rannalla ilman takkia monen muun kanssa ja nautin auringosta. Tuossa tilassa aloin keksiä kaupungille iskulauseita (cute and queer), sillä Brighton oli upeampi kuin muistinkaan. Olin saapunut perjantaina ystäväni Gavinin synttäreille, ja olin päättänyt bileitä seuraavana aamuna lähteä kävelemään ympäri kaupunkia. Päädyin ensimmäiseksi tietysti rannalle. En olisi uskonut, että edes Brightonissa näyttäisi tuolta helmikuussa.
Lahja synttärisankarille.
Asuin keskustassa YHA Hostelsissa, joka olikin hostelliksi aivan ihana. Aamupala ei ollut parhaasta mutta ei myöskään pahimmasta päästä, joten en näkisi mitään syytä mennä ensi kerralla "oikeaan" hotelliin. Suosittelen paikkaa lämmöllä, jos joku lähtee Brightoniin vaikka viikonlopuksi (Lontoostakin on kätevä poiketa tuonne päiväksi). Satuin maksamaan jaetusta huoneesta vain 25 puntaa yöltä. Se oli pieni hinta siitä, että nukuin siellä neljä tuntia. Pieni hinta siitä, että ensimmäisenä aamulla krapulaista naamaani tuijottivat tuntemattomat naiset, jotka valmistautuivat tsekkaamaan itsensä ulos. Tai enhän minä nähnyt olivatko ne edes naisia (siitä minä maksoin), kun ei ollut piilareita päässä. Aamiaista nauttiessani näin edellisen illan bilepaikkamme ikkunasta: Revenge on kuulemma kaupungin suurimpia homobaareja*. Brighton on muutenkin koko Britannian "gay capital", ja meno oli iloista ja sallivaa. Revenge ei toivottavasti ollut myös kaupungin hienoin baari. Vaikka kattoterassilta oli kiva katsella meren aaltoja, Helsingin DTM on silti kruununjalokivi verrattuna tuohon paikkaan.
Takaisin rannalle: skypetettyäni hetkisen Meetvurstimiehen kanssa kävelin Brighton Pierin päästä päähän. Kuuluisalla laiturilla voi syödä kaikkea grillipihvistä donitseihin ja hattaroihin, ja aivan päädyssä on muutama huvipuistolaite. Tajusin, että koko mesta huusi ystävää tai Meetvurstia sinne kanssani, mikä sai hetkeksi mielen vähän matalaksi. Sitten huomasin laiturin keskivaiheilla miehen pienessä ikkunallisessa kopissa, ja tajusin että hän on laiturin oma radiotoimittaja. Tyyppi bailasi kopissaan Whitney Houstonin bilehitin tahtiin, ja kun hän näki minun virnuilevan olkani yli, hän toivotti mukavaa päivää just mulle. Kuka voisi potea koti-ikävää tällaisessa paikassa?! Edellisen illan bileseurueeni oli varmasti vielä nukkumassa, joten heitäkään en viitsinyt häiritä niin aikaisin.
Myöhemmin kävelin kaupungilla, menin ostarille Churchill Squarelle ja kuuntelin jonkin aikaa saksofonistia ja rumpalia keskellä toria. Heilläkin oli mahtava meininki. Päätin että kello kolmen juna saa jäädä, ja lähden vasta auringon laskettua. Iltapäivällä Gavinkin oli päässyt jaloilleen, ja päätimme tavata lounaan sijaan jälkkärin merkeissä - olin juuri syönyt Bagelmanin lohibagelin. Brightonissa ei voi valittaa ruuan ja pikkukauppojen puutteesta - kaikkea on tarjolla!
Sprinkles-niminen jälkkärikahvila tarjosi ylitsevuotavaa makeuttaan, ja olimme kyllä aika sekaisin sokeripommiemme jälkeen. Aloin väsyä ihme kyllä vasta tässä vaiheessa, ja pyysin Gavinilta apua junien tsekkaamisessa. Puhelimestani oli akku loppumassa. Se on hieman pitkä juttu, mutta olin unohtanut adapterin JA laturin matkasta. Laturi piti ostaa Brightonista, mutta se vain jäi kun tapasimme Gavinin kanssa. Otin asenteen, että "kaikki järjestyy, en edes tarvitse puhelinta kotimatkalla".
Kuinka nopeasti on mahdollista päätyä onnellisesta rantaelämästä itkun partaalle Southamptonin bussipysäkille? Näiden välillä kului aikaa noin viisi tuntia. Lumipallo alkoi vyöryä, kun Gavin ilmoitti jäätelöannosten lomassa, että kaikki junat Sotoniin on peruttu. Varoitus: valitusta tästä eteenpäin! Väsyneenä tämä tieto sai minut hieman varpailleni: vaikka tykkäsin olla Brightonissa, halusin nukkua seuraavan yön kunnolla omassa sängyssäni. Onneksi Gavin tsekkasi aikataulut, saattoi minut asemalle, josta pääsin Littlehamptonin bussiin ja sieltä junalla Southamptoniin. Vesipulloni oli tyhjä. En uskaltanut ostaa lisää / täyttää pulloa bussin ja junan välillä, sillä olisin voinut myöhästyä junasta. Sain vielä tilkan pullon pohjalta, ja huuhdoin sillä Aspirinin alas.
Perillä Southamptonissa en mennyt intuition mukana vaan kävelin asemalla väärästä portista ulos. Näin ollen oikealle bussipysäkille kävely kesti vähän kauemmin, näin kellotornista ajan, ja muistelin että oma bussini meni jo ja seuraava tulisi tunnin päästä. Pysäkille päästyäni olin oikeassa. Tuskailin aikani. Tajusin etten voi tilata edes Uberia, sillä puhelimessa ei ole akkua. "Oikeaa" taksia en ala maksaa tällaisen pikkumokan takia. Nälkä oli kova. Sitten kävelin toiselle pysäkille katsomaan, josko sieltä lähtisi muita autoja. Kappas, bussini seisoi siellä. Ei kun juoksemaan valtava Adidas-kassi selässä. Kuski ei nähnyt heilutuksiani. Muutama puuskahdus kirosanoja, jostain syystä englanniksi. Katsoin kun bussi meni takaisin sille pysäkille, mistä äsken lähdin. Miksi edes oletin, että bussi olisi ollut aikataulussa? Miksen vain seissyt rauhallisesti pysäkillä vielä pari minuuttia? Itku teki tuloaan. Kävelin kauppaan ostamaan laturia. Latasin sitä hetken kaupan eteisessä, kunnes vartija ilmoitti sössöttävällä englannillaan, että niin ei saa tehdä. En pahoitellut, vaan lähdin ulos puuskuttaen. Päädyin odottamaan bussia jälleen uudelle pysäkille, sillä koko päivän käveltyäni edes kiukkuadrenaliini ei olisi saanut minua tarpomaan kotiin ison kassin kanssa. Odottelin vartin, ja lopulta pääsin Mäkkärin kautta kotiin. Parasta tässä on se, että koko rumba olisi voitu välttää, jos juna olisi edes pysähtynyt kotini viereiselle asemalle. Mutta ei, se vain liukui nätisti ohi.
Mitä tästä opimme? Huonot yöunet vaikuttavat arvostelukykyyn huomattavasti. Myös sen, että "kaikki järjestyy" -asenne toimii vasta silloin kun kakka on jo housussa, eikä minkäänlaisena ennakkojärjestelynä. Ja hyvä ihminen, jos tiedät että nälkäkiukku on tosiasia omalla kohdallasi, ota ne hiton eväät mukaan myös paluumatkalle.
*Monikaan seurueestamme ei edustanut sateenkaariväkeä, mutta Revenge oli toinen vaihtoehtomme sille illalle, sillä emme kaikki päässeet sisään Revolutions-nimiseen baariin...
Lahja synttärisankarille.
Asuin keskustassa YHA Hostelsissa, joka olikin hostelliksi aivan ihana. Aamupala ei ollut parhaasta mutta ei myöskään pahimmasta päästä, joten en näkisi mitään syytä mennä ensi kerralla "oikeaan" hotelliin. Suosittelen paikkaa lämmöllä, jos joku lähtee Brightoniin vaikka viikonlopuksi (Lontoostakin on kätevä poiketa tuonne päiväksi). Satuin maksamaan jaetusta huoneesta vain 25 puntaa yöltä. Se oli pieni hinta siitä, että nukuin siellä neljä tuntia. Pieni hinta siitä, että ensimmäisenä aamulla krapulaista naamaani tuijottivat tuntemattomat naiset, jotka valmistautuivat tsekkaamaan itsensä ulos. Tai enhän minä nähnyt olivatko ne edes naisia (siitä minä maksoin), kun ei ollut piilareita päässä. Aamiaista nauttiessani näin edellisen illan bilepaikkamme ikkunasta: Revenge on kuulemma kaupungin suurimpia homobaareja*. Brighton on muutenkin koko Britannian "gay capital", ja meno oli iloista ja sallivaa. Revenge ei toivottavasti ollut myös kaupungin hienoin baari. Vaikka kattoterassilta oli kiva katsella meren aaltoja, Helsingin DTM on silti kruununjalokivi verrattuna tuohon paikkaan.
Takaisin rannalle: skypetettyäni hetkisen Meetvurstimiehen kanssa kävelin Brighton Pierin päästä päähän. Kuuluisalla laiturilla voi syödä kaikkea grillipihvistä donitseihin ja hattaroihin, ja aivan päädyssä on muutama huvipuistolaite. Tajusin, että koko mesta huusi ystävää tai Meetvurstia sinne kanssani, mikä sai hetkeksi mielen vähän matalaksi. Sitten huomasin laiturin keskivaiheilla miehen pienessä ikkunallisessa kopissa, ja tajusin että hän on laiturin oma radiotoimittaja. Tyyppi bailasi kopissaan Whitney Houstonin bilehitin tahtiin, ja kun hän näki minun virnuilevan olkani yli, hän toivotti mukavaa päivää just mulle. Kuka voisi potea koti-ikävää tällaisessa paikassa?! Edellisen illan bileseurueeni oli varmasti vielä nukkumassa, joten heitäkään en viitsinyt häiritä niin aikaisin.
Myöhemmin kävelin kaupungilla, menin ostarille Churchill Squarelle ja kuuntelin jonkin aikaa saksofonistia ja rumpalia keskellä toria. Heilläkin oli mahtava meininki. Päätin että kello kolmen juna saa jäädä, ja lähden vasta auringon laskettua. Iltapäivällä Gavinkin oli päässyt jaloilleen, ja päätimme tavata lounaan sijaan jälkkärin merkeissä - olin juuri syönyt Bagelmanin lohibagelin. Brightonissa ei voi valittaa ruuan ja pikkukauppojen puutteesta - kaikkea on tarjolla!
 |
| Tätä siellä piisaa korttelikaupalla. |
Sprinkles-niminen jälkkärikahvila tarjosi ylitsevuotavaa makeuttaan, ja olimme kyllä aika sekaisin sokeripommiemme jälkeen. Aloin väsyä ihme kyllä vasta tässä vaiheessa, ja pyysin Gavinilta apua junien tsekkaamisessa. Puhelimestani oli akku loppumassa. Se on hieman pitkä juttu, mutta olin unohtanut adapterin JA laturin matkasta. Laturi piti ostaa Brightonista, mutta se vain jäi kun tapasimme Gavinin kanssa. Otin asenteen, että "kaikki järjestyy, en edes tarvitse puhelinta kotimatkalla".
 |
| Sen nimi on Sticky Situation. |
Kuinka nopeasti on mahdollista päätyä onnellisesta rantaelämästä itkun partaalle Southamptonin bussipysäkille? Näiden välillä kului aikaa noin viisi tuntia. Lumipallo alkoi vyöryä, kun Gavin ilmoitti jäätelöannosten lomassa, että kaikki junat Sotoniin on peruttu. Varoitus: valitusta tästä eteenpäin! Väsyneenä tämä tieto sai minut hieman varpailleni: vaikka tykkäsin olla Brightonissa, halusin nukkua seuraavan yön kunnolla omassa sängyssäni. Onneksi Gavin tsekkasi aikataulut, saattoi minut asemalle, josta pääsin Littlehamptonin bussiin ja sieltä junalla Southamptoniin. Vesipulloni oli tyhjä. En uskaltanut ostaa lisää / täyttää pulloa bussin ja junan välillä, sillä olisin voinut myöhästyä junasta. Sain vielä tilkan pullon pohjalta, ja huuhdoin sillä Aspirinin alas.
Perillä Southamptonissa en mennyt intuition mukana vaan kävelin asemalla väärästä portista ulos. Näin ollen oikealle bussipysäkille kävely kesti vähän kauemmin, näin kellotornista ajan, ja muistelin että oma bussini meni jo ja seuraava tulisi tunnin päästä. Pysäkille päästyäni olin oikeassa. Tuskailin aikani. Tajusin etten voi tilata edes Uberia, sillä puhelimessa ei ole akkua. "Oikeaa" taksia en ala maksaa tällaisen pikkumokan takia. Nälkä oli kova. Sitten kävelin toiselle pysäkille katsomaan, josko sieltä lähtisi muita autoja. Kappas, bussini seisoi siellä. Ei kun juoksemaan valtava Adidas-kassi selässä. Kuski ei nähnyt heilutuksiani. Muutama puuskahdus kirosanoja, jostain syystä englanniksi. Katsoin kun bussi meni takaisin sille pysäkille, mistä äsken lähdin. Miksi edes oletin, että bussi olisi ollut aikataulussa? Miksen vain seissyt rauhallisesti pysäkillä vielä pari minuuttia? Itku teki tuloaan. Kävelin kauppaan ostamaan laturia. Latasin sitä hetken kaupan eteisessä, kunnes vartija ilmoitti sössöttävällä englannillaan, että niin ei saa tehdä. En pahoitellut, vaan lähdin ulos puuskuttaen. Päädyin odottamaan bussia jälleen uudelle pysäkille, sillä koko päivän käveltyäni edes kiukkuadrenaliini ei olisi saanut minua tarpomaan kotiin ison kassin kanssa. Odottelin vartin, ja lopulta pääsin Mäkkärin kautta kotiin. Parasta tässä on se, että koko rumba olisi voitu välttää, jos juna olisi edes pysähtynyt kotini viereiselle asemalle. Mutta ei, se vain liukui nätisti ohi.
Mitä tästä opimme? Huonot yöunet vaikuttavat arvostelukykyyn huomattavasti. Myös sen, että "kaikki järjestyy" -asenne toimii vasta silloin kun kakka on jo housussa, eikä minkäänlaisena ennakkojärjestelynä. Ja hyvä ihminen, jos tiedät että nälkäkiukku on tosiasia omalla kohdallasi, ota ne hiton eväät mukaan myös paluumatkalle.
*Monikaan seurueestamme ei edustanut sateenkaariväkeä, mutta Revenge oli toinen vaihtoehtomme sille illalle, sillä emme kaikki päässeet sisään Revolutions-nimiseen baariin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti