lauantai 29. heinäkuuta 2017

Typerintä mitä voi mökkiviikonlopulta odottaa

  • Että tulee tylsää. Mökillä ei vaan mielestäni voi tylsistyä. Keskelle metsää mennään ensinnäkin sillä asenteella, että siellä odottavat toisenlaiset aktiviteetit kuin kotona. Eri asia on tietysti, jos mitään ei viitsi tehdä. Kirjankin lukeminen olisi ok tuollaisessa paikassa, mutta kun muita ihmisiä on ympärillä, niin ei sekään toimi. Otin tällä kertaa värityskirjan mukaan, jos saisin vaikka illalla rauhassa suorittaa mindfulnessia kun ei ole tekemistä. Se vaan on niin, ettei sellaista hetkeä tule. Aikakin kuluu triplasti nopeammin siellä kuin kaupungissa. Ai mihin ne illan joutilaat tunnit kuluvat? Tietenkin fuskupaskan pelaamiseen - se voi venyä vaikka aamukolmeen, kun innostuu.
  • Että ilmapallokuvat onnistuvat niin kuin niiden odottaa onnistuvan. Paras valo oli ja meni, kun koko päivä touhuttiin. Toivottavasti nämä nyt kelpaavat teille sitten. Clas Ohlsonilla on muuten melko huono valikoima ilmapalloja, oikeastaan kaikissa kaupoissa on. Varmaan sellaiset palloihin erikoistuneet puodit ovat ainoa oikea paikka ilmapallojen hankintaan. Osa palloista jäi mökille linnunpeläteiksi.
  • Että ruokailuun sisältyisi enemmän kasviksia. En tiedä mikä tässä aina menee pieleen. Onhan meillä aina jonkinlaista salaattia, mutta esimerkiksi makkaraa en ostaisi edes pahimmassa jurrissa kaupasta. Silti syön sitä muiden perässä mökillä.
  • Että ruuasta voisi ihan oikeasti joskus tinkiä mökille mennessä. Ei tullut edes kalliiksi, mutta pärjäisihän sitä vähemmälläkin. Muun muassa tästä johtuen minulla alkaa nyt nuukuusviikko. Purkkilihapullat maistuivat ainakin lapsena, joten ehkä kokeilen niitä taas...
  • Että heräisi aamulla kukonlaulun aikaan kalastamaan / ihmettelmään luonnon heräämistä. Sitäkin on joskus suunniteltu, mutta eiköhän luonto ihmettele meidän vaivalloista heräämistämme siinä klo 10-11 tienoilla.
  • Bonuksena jotain, mitä kukaan meistä ei odottanut mutta se tapahtui: peura ja sen vasa eli bambi kuleksivat huussin nurkilla aivan silmiemme edessä, kun nautimme aamiaista patiolla. Se oli maagista - en ole ikinä nähnyt kyseistä eläintä noin läheltä. AITO BAMBI, huusimme siskon kanssa. Ja tosiaan huusimme, en tiedä olivatko peurat kuuroja kun uskaltautuivat seurueemme lähelle. Ehkä ne luulivat kaakatustamme lokkien kirkunaksi.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

SYNTYMÄPÄIVÄNI ON KÄSILLÄ - LEIPÄÄ JA SIRKUSHUVEJA KAIKILLE



Syntymäpäiväni on kesän ytimessä, kuumimpaan aikaan ja monet ovat juuri silloin lomalla. Ehkä siksi synttäreistäni on aina saatu tehtyä suurempi haloo kuin esimerkiksi helmikuussa syntyneiden. Mielestäni synttäreihin kuuluu lahja edes joltakin - tässä tapauksessa huhuilen vanhempien ja Meetvurstin suuntaan. Viime vuonna juhlat olivat melkoiset triplasynttärit ja kahvikekkeritkin pidettiin, mutta tänä vuonna ajattelin kerrankin ottaa rauhassa. Turun kaupunki ei tosin näytä olevan asiasta samaa mieltä.

Arvostan eleitä kyllä todella. Sain jo keväällä kuulla, että Turkuun oli tilattu suuria purjeveneitä synttäreitäni varten. Ne eivät tosin osuneet päivälleen oikein, mutta siellä oli hyvä etkoilla tulevaa juhlaviikkoa varten. Nyt synttäriviikolla Turussa esiintyy lukuisia eri artisteja Karjalaisesta konsertista ja kesäteatteri-iloitteluista aina Michael Monroeen! DBTL raikaa puolet viikosta ja jotkin ysärifestarit pidetään viikonloppuna, tanhuakin on luvassa. En todellakaan odottanut tällaista vastaanottoa, sitä paitsi täytin 25 jo viime vuonna. Ei 26 ole tietääkseni mikään merkillinen ikä, josta pitäisi nostaa moinen haloo. Minulta olisi voinut tosin kysyä aikatauluista, sillä olen lähdössä huomenna juhlapäivänä mökin rauhaan laituripiknikille. Ehdin kuitenkin illaksi Monroen keikalle, jos VIP-liput ovat valmiina. On myös epäselvää, pääsenkö kaikkiin hupeihin jollain rannekkeella ja moniko läheisistäni saa sellaisen. En lähde mihinkään ilman (toistaiseksi määrittelemätöntä) entourageani. Lisäksi kaipailisin sellaista ruokapassia kaikkiin jokirannassa oleviin ravintoloihin ja kahviloihin, joihin saisin itse kävellä. Taksin voi tilata sitten vasta yöllä ja mieluiten lauantaina, sillä silloin juhlaviikko huipentuu pienimuotoiseen flikkojen iltamaan. Onneksi on vielä lomaa, niin näitä ehtii kysellä. Pippasfestarit alkakoot!

Annan Turun kaupungille anteeksi ilotulituksen virheellisen ajoittamisen. Ei sitä aina voi onnistua.

Ps. Tämän postauksen kuvissa on huomattava ero keväisiin kuviin, joita napsittiin iloisella mielellä mutta en halunnut julkaista niitä. Jokin niistä puuttui, ja se jokin on vihdoin löytänyt tiensä näihin kuviin. Loma on tehnyt tehtävänsä.

Kuvien mekko on ikivanha, onneksi en ole heittänyt sitä pois. Otti kyllä kovaa kiinni sekä takamuksesta että hartioista, eli pientä "naiseksi kasvamista" on tässä tapahtunut kun suorastaan revin tuon päälleni.

torstai 6. heinäkuuta 2017

TANSSI TIESI ONNEEN

Tanssin viime lukuvuoden ajan reggaetonia, kun sain synttärilahjaksi vuoden tunnit. Mietin siellä aina välillä, että jopas tunnilla on iloista porukkaa. Sitten tajusin, että eivät he välttämättä maanantaisen kauppareissun jonossa näytä samalta. Reggaetonissa oli kivaa käydä, vaikka en kokenut sitä niin haastavaksi kuin se olisi voinut olla. Vaikka en pidä itseäni kovin hillittynä kotioloissakaan innostuessani heilumaan musiikin tahtiin tai ilman, niin tuntien myötä huomasin lantion liikkuvan entistä kepeämmin. Näin myös sattumalta artikkelin netissä siitä, että kreisibailaus ei ole meillä kovin sallittua ulkoilmassa tai kun valot ovat päällä. Eipä se sinänsä uutinen ollut. Kesän ja erityisesti viime viikonlopun rentouttamana innostuin avautumaan aiheesta.

Kun olin pieni, äiti ei ikinä sanonut, että lopeta tuommoinen pelleily vaan saattoi oikeastaan näyttää mallia. Sitten ala-asteella (ja myöhemminkin) heiluin Timpsun kanssa enemmän tai vähemmän. Mielikuvitus oli osa jokaista päivää niin kuin toivottavasti kaikilla lapsilla. Minä ja samainen bestis pidimme yläasteikäisinä siskojemme kanssa Teneriffan kauppakadulla "modernin tanssin performanssin", ja tajusimme vasta hetken kuluttua, että ympärillä kulkevat ihmiset kääntyivät kiinnostuneina katsomaan. Se ei ollut alkuperäinen tarkoituksemme, vaan viihdytimme sillä lähinnä itseämme.

Puhutaan monesti, että jollain on show menossa. En kiellä tuota todellakaan täysin, sillä sepitin alakouluikäisenä joskus uskonnontuntien innoittamana Uuden testamentin kotimme eteisaulassa täysin uudelleen, ja vanhemmat nauroivat katketakseen. Oli Abraham, Lumikki, kääpiöt ja kaikki. Silloin se oli stand upia improvisaationa, enkä sitä olisi yksinäni kotona tehnytkään. Silti harmittaa yksi suuri väärinymmärrys: minä en tanssiessani yleensä halua huomiota. Kaikki yksikseen laulelevat eivät vaadi saada muiden huomiota. Olen saanut siis kuulla olevani ties millainen huomiolumppu, vaikka monesti joku ei vain ymmärrä tavallista fyysisempää ilmaisuntarvettani.* Täysi-ikäistyessäni baarin tanssilattia merkitsi minulle luvallista paluuta diskosekoiluun, jota olin saanut viimeksi tehdä Englannissa kielikurssilla. Eräs mies huomauttikin kerran baarissa, että näytän siltä kuin minulla olisi sairaan hauskaa. Painotti että "et hyvältä, vaan siltä et sul on tosi hauskaa". Hän oli varmasti hyvin oikeassa, tosin olisi pitänyt ehkä haukkua heti rumaksi takaisin. Se ei kylläkään kuulu tyyliini.

Tanssiesitysten tekeminen onkin sitten vähän eri asia. Ja kyllä, teen niitä kotona Meetvurstille eikä hän yleensä katso kuin puolella silmällä, koska tanssiteoksessani ei ole päätä eikä häntää. Ehkä myös siksi, että minulla on silloin vaatteet päällä. En aio kertoa mahdolliselle tulevalle taaperolleni vuosien päästä, että älä tuolla lailla lietso hysteriaa vaan ole paikallasi. Paikallaan saa olla ihan tarpeeksi. Käytöstavat on toki syytä muistaa: kaupassa ei ole sopivaa alkaa hiihtää hedelmäosastoa pitkin poikin, kun muille voi sattua jotain. Tosin tämä tyyppi on aika mahtava.

Hauskaa voi siis puolestani pitää aina, kun siihen on mahdollisuus. Jos muilla ei ole muuta tekemistä kuin katsoa, niin se on heidän murheensa. Toisaalta taas kaikki eivät koe, että vapaasti heiluminen jotenkin vapauttaisi heitä. Minun on vaikeaa ymmärtää sitä, mutta silloin neuvoni kuuluu, että katso taidetta kauempaa. Jos et halua katsoa, niin ole onnellinen että niin typerä asia kuin raajojen heiluttaminen antaa pienen vapauden tunteen jollekin toiselle. Sama koskee vähän kaikenlaista ilmaisua: kerran bussipysäkillä yksi mies beatboxasi itsekseen. Sen sijaan että olisin ottanut videota tai katsonut pahasti, hymyilin osoittaakseni hyväksyntäni hänen touhuilleen. Kulttuuri ei muuten pääse valtoimenaan kukkimaan!


*Tämä ei koske viime viikonlopun performanssiani Samppalinnassa, jonka sulkemisaikaan olin kuningatar ja muiden oli kumarrettava. Joukosta löytyy aina joku, joka kumartaa - ja suutelee lopuksi kättäni. Samppalinnan paviljonki on nykyään baari eikä kesäteatteri, mutta mistäs minä sen olisin voinut muistaa.

Kirjoittaja kuuluu niihin, joiden mielestä flashmobit ovat kiusallisia ainoastaan yleisön tyypillisten kylmien reaktioiden takia.