lauantai 15. huhtikuuta 2017

VAUVOJA, VAUVOJA KAIKKIALLA

Olen tullut siihen ikään, että vauvoja saa nyt joka toinen tuttu tai ystävä. Se on kyllä ihan normaalia. Itselle se vain on aika kuumottavaa, sillä mietin esimerkiksi ensi kevään opiskelijavaihtoon(!) lähtöä enemmän kuin perheen perustamista. Blogi tulee siis toivottavasti tuolloin toimimaan vaihtariaiheisena eikä mammablogina. Silti tästä elämänvaiheesta on purkauduttava johonkin.

On asioita, joita ei saa sanoa juuri synnyttäneelle äidille tai vauvaansa odottaville vanhemmille. Jos vauva syntyy nippanappa loppuvuodesta eikä tammikuun puolella, ei voi ääneen päivitellä sitä mitä jokainen tykönään miettii: "vähän se inhoo sitä vuotta, ku muut täyttää 18 ja se on viimenen." Tuollaisen ajatteleminenhan on lapsellista ja typerää! Tosin meidän jälkeläistemme täyttäessä 18 vuotta täysi-ikäisyyden raja voi olla muuttunut. Minun mielestäni se voisi olla jopa 20 vuotta, koska kun 18-vuotias suuttuu siitä että häneltä kysytään papereita pelikoneilla, se kertoo paljon hänen suhteellisuudentajustaan. Sitä ei siis ole tarpeeksi.

Takaisin pumpuliaikoihin. Vauvaikähän loppuu siinä kahden vuoden paikkeilla ja sitten alkaa ns. tosielämä. Ei enää rauhallisia aamuja pienokaisen kanssa äitiyslomalla ja hoitovapailla, vaan kurahousujen valkkaamista, huutoa (minä ainakin tulen äitinä huutamaan), itkua päiväkodin porteilla ja eteisessä sekä vääntämistä siitä, saako päiväkotiin ottaa padin mukaan. ET SAA. Ei sillä että olisi kokemusta, mutta näin kaikki kertovat. Ja onko jotenkin sisäänrakennettua alkaa puhua itsestään kolmannessa persoonassa lapselleen? Äidit, kertokaa, jos sen välttäminen on mahdollista!

En siis ole itse raskaana (miksiköhän toistan tätä asiaa blogissani) enkä toivottavasti ole vielä vuosiin. Vauvakuume on silti jatkuvaa, sillä haluaisin vain paijata jotain pientä ihmistä tai eläintä. Järjestin babyshowerit ensimmäistä kertaa tuossa tammikuussa, mutta poikkeuksellisesti tuleva vauva on jo neljäs siinä perheessä. Äidille ei tarvitse kertoa kauhutarinoita synnytyksestä - hän kertoo niitä meille. Nyt jo syntyneen tytön kanssa kävi muuten kivasti - maaliskuu on juuri sopiva aika täyttää 18.

Vauvakakun sisällä piisasi yllätyksiä, ja sen tekeminen oli parasta koko juhlien järkkäämisessä.

Taustalla feikki vaippakakku, joka annettiin ennen varsinaista kakkua. Päivänsankaria huijattiin onnistuneesti!

"Ei muuten näytä yhtään isältään." Saattaisin hyvinkin vahingossa sanoa noin tarkoittamatta sillä yhtään mitään kyseenalaistavaa. Rumaksi vauvoja ei silti pidä haukkuman, sitä ei voi selittää jälkikäteen mitenkään. Ja toisin kuin monet väittävät, vauvat eivät näytä kaikki samoilta: on niitä, joilla on hiukset valmiina ja sitten niitä Jari Tervon näköisiä.

Minusta tulee myös samaisen tyttövauvan kummitäti. Hän näyttää nätiltä eikä yhtään Jari Tervolta. Ristiäisissä en ole ollut yli kymmeneen vuoteen, eli en muista protokollaa. Ilmeisesti se kiusallinen tilanne, jossa vauva kakkaa ja huutaa kun sitä kastetaan, menee aika äkkiä ohi.  Kummit ja vanhemmat pitelevät hikisinä vauvaa, joka on "hieman" kasvanut sitten syntymän. Sitten hymyillään valokuvissa. Minä jännittyneenä kameran edessä vastuutehtävässä ei tule näyttämään hyvältä. Suositutkaan bloggaajat eivät tee postauksia ristiäisistä edellä mainittujen syiden vuoksi. Tekosyynä kerrotaan kyseessä olevan "intiimi perhetilaisuus, joka ei kuulu muuten koko elämäni kattavaan blogiin". Kaiken lisäksi joudun opettelemaan uuden syntymäpäivän keväälle, jolloin muutama muukin kaveri, tuttu tai meetvursti täyttää 30+. Myöhemmin ristiäisissä kilistellään kahvia ja mietitään, miten papin kanssa puhutaan small talkia. Olen valmis ostamaan vauvalle rippiristin, mutta sitä ennen ostan hänelle kirjan hyvissä ajoin pedagogisessa mielessä. Ja koska hän on tyttö, tässä on hyvät mahikset feminismipropagandalle sitten myöhemmällä iällä.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Kiitos maaliskuu 2017-2017

HUHHUH. Täällä kuulkaas viserretään taas. Kevät tulee keikkuen, ja minä keikuin lähiöbaarikierroksella keskiviikkona, ehhehe... Viimeisetkin akuutimmat opiskelujutut saatiin aisoihin torstaiyönä, joten tämä viikonloppu on kohdellut minua hyvin. En ole tosin tehnyt muuta erikoista kuin leiponut. Eli kinuskia tai valkosuklaakuorrutetta säästämättä...

I AM BACK, BITCHEEES.


Sekä omilta että Meetvurstin vanhemmilta tuli palautetta, että hyvältä maistuivat. Kuka tässä kaloreja laskee, kun on sunnuntai. Olin odottanut tätä ensimmäistä vapaata viikonloppua sitten helmikuun niin paljon, että latasin paljon kivaa tekemistä itselleni. Kaikkihan sen tietävät, ettei viikonlopputahdilla kuitenkaan ehdi järjestämään papereita, menemään skanssiaisiin, bloggaamaan, värittämään, näkemään kavereita.... Eiköhän kuitenkin aloitettu siitä mukavimmasta puuhasta eli suursiivouksesta! Voi tätä elämää. Onneksi sain pyörän taas huollon kautta käyttöön, ja se ilostuttaa nyt kovasti jokapäiväistä kulkemistani. Ei enää bussiin juoksemista, vaan saan itse päättää koska lähden kotoa. ;)

Katselin pitkästä aikaa myös kamerani sisältöä, ja siellä oli vain vauvakutsukuvia sekä otoksia erinäisistä ruokailutapahtumista... Olisin halunnut kuvata ties minkälaista vaatekappaletta päälläni, mutta ensi viikolla sitten ehtii. Nyt taitaa olla tärkeintä, että vaikka kalenteri näyttää jostain kohdasta tyhjältä, sitä ei tarvitse heti mennä täyttämään minuuttiaikataululla. Olen silti välttänyt tänä keväänä sellaisen burnoutin ja kiukuttelun kuin viime keväänä oli. Se on onnistunut tietoisilla harjoituksilla eli sillä, että olen omaksunut ajatuksen "aivan sama". On oikeasti mahtavaa osata itse katkaista työskentelymoodi toteamalla, että nyt ei enempää, haluan rapsutusta ja ruokaa sohvalla, ja sitten jättää hommat siihen. Myös se auttaa kummasti, että ajattelee juttuja ihan puhtaan mielenkiinnon kautta. Kandin kanssa tämä esimerkiksi toimii, mutta ei se sitä valmiiksi tee.

Minä selvisin maaliskuusta, sen kurjasta säästä ja rankasta opiskelukuormituksesta. Tämä on ollut kuin yksi pidennetty Muumien Kuumia lähteitä -jakso: räntää, poutaa ja myrskyä vuorotellen ja porukka rämpii maassa ja ulisee, että loppuisipa jo. Pillerinpöllerin ja tilulilulaa. Blogihiljaisuus on päättynyt. En siis ole raskaana, mielenterveyspalvelujen huostaanottama enkä muuttanut mihinkään. En myöskään ollut matkalla, mitä olisin tottakai toivonut. Nyt otan muffinssin ja nautin television tarjonnasta. Harmi, ettei Sohvaperunat tule joka päivä.