keskiviikko 13. joulukuuta 2017

TERVETULOA JOULUMAAHAMME

Olen saattanut olla oikea peppupää bloggaamisen suhteen viime aikoina, mutta en ikinä jättäisi "joulunumeroani" julkaisematta. Joulusta on aina sanottavaa, ja nyt postauksia on luvassa vähintään kaksi.  Jouluun kuuluu olennaisena osana sen valmistelu jo kuukautta aikaisemmin. Samaa mieltä on ollut yllättäen myös Meetvurstimies, joka ei aiheesta yleensä intoile etukäteen, mutta tänä vuonna hänellä on syttynyt jokin liekki sisällään. Koska nyt eletään joulukuun puoliväliä, on pakko kertoa että kyllä valmistelut olivat jo viime viikolla täydessä vauhdissa. Sitä vaan kysyn, että montako joulusiivousta täytyy tehdä, ennen kuin kämppä oikeasti pysyy siistinä edes viikon verran?

Kuulemma koristeita on saatava lisää. En haluaisi oikeasti enää ylimääräistä krääsää kotiimme kun juuri hankkiuduin isosta osasta eroon kirppiksellä, mutta toisaalta jos ostaa hyvää kamaa... Joulukoristeethan nyt ovat jo ajatuksen tasolla kestohankinta. En heitä ainuttakaan koristetta pois, varsinkaan rakasta skotlantilaista vuorilehmääni! Mutta oikeasti, ensi vuonna panostan enemmän kotimaisiin tuotteisiin kuin nyt. Ei tuossa Ebayssa ole mitään järkeä. Nyt meillä on kuitenkin kolme jouluteemaista tyynynpäällistä, jouluaiheiset aterinpidikkeet, yksi valosarja lisää ja keskustelua kirvoittava kynttelikkö pöydässä. Saimme siis onneksi paljon tunnelmanluojia myös äideiltämme.

Vanhempieni eteisaulan joulutervehdys viime vuonna.
 
Meetvurstille on ollut tänä vuonna selvää, että hän haluaa tunnelmallisemman kodin kuin menneinä aattoina. En aivan tiedä, mistä tämä halu kilpavarusteluun on saanut alkunsa. Hän on yleensä niin hiljaa näistä asioista. Olen tietysti hänen kanssaan samaa mieltä, mutta luulin että hokema "sitten kun on oma koti" pätisi myös jouluhypeen. Ehdotin sitten samalla, että meidän on saatava tämän joulun hitti, tonttuovi. Luin tonttuovesta Iltalehdestä, ja sitä kautta taas löysin itselleni täydellisen Facebook-ryhmän, johon liityin oitis parisen kuukautta sitten:

"Sydämeeni joulun teen."

Tämä on merkittävä askel elämässäni, koska en oikeasti kuulu mihinkään yleisiin ryhmiin Facebookissa. Jouluryhmässä ollaan tietysti jo kuukausia intoiltu h-hetkestä (joka meidän/heidän tapauksessaan kestää sen pari kuukautta): laatikoita on tehty pakastimeen valmiiksi jo syyskuussa, jouluvalot voi hyvin laittaa lokakuussa ja ihan viimeistään marraskuussa aloitetaan joulukorttien askartelut. Saan sieltä hyviä vinkkejä siihen, miten Meetvursti viihtyy kotona pyhäpäivät vieläkin paremmin. Ryhmään pääsyyn vaadittiin jokin viesti ylläpitäjälle, jotta osoitti edes jollain tavalla olevansa joulun rakastaja eikä trolli tai mainostaja. Tottakai sanoin vain rakastavani joulua, mutta osaan myös katsoa tätä touhua kriittisin silmin. Sitä ei ryhmässä tosin saa näyttää, enkä haluaisikaan pilata  hyvää tunnelmaa.

Äiti sanoi suunnitelmistamme kuultuaan, että meille tulee Alfajoulu. Nauroin sille, koska se on osittain totta. Toisaalta taas touhuamiseni ei ole mitään verrattuna Sydämeeni joulun teen -ryhmän päivityksiin. Niillä ihmisillä saattaa kulua valokaapelia kymmeniä metrejä pihan valaisuun. Gallupeja jouluruuista, kinkun paistamisesta ja inhokkijoululauluista satelee päivittäin runsaasti. Ihanaa on, että ryhmäläisten kuvat säästyvät sinne ja niistä saa oikeasti ohjeet johonkin paperikorin punomiseen. Mutta välillä tulee tietysti tunne, että tässä nyt vähän brassaillaan omalla erinomaisuudella. Että voi vitsi kun sai tehtyä vain kolme tonttuovea viemisiksi sukulaisille halloweenin aikaan. Minulla sitä pelkoa ei ole, sillä askarteluni on rajoittunut tänä vuonna tasan yhteen synttärikorttiin, josta tuli suhteellisen ruma eikä edes taustapahvi pysynyt paikoillaan. Piparkakkutaloa emme ala väsätä, koska emme ole lapsiperhe eli ei tarvitse, ja ainoa taloyritys vuodelta 2015 oli niin heikko esitys, että jos meillä olisi lapsia, niin talo olisi mennyt niiden piikkiin.

Kun on vihdoinkin toinen jouluihminen samassa taloudessa, ehdotin oman glögin tekemistä, joulukorttiaskartelua ja sanomalehtikoreja lahjojen kantamiseen. Ruokaostoksiin panostaminen on toki itsestäänselvyys. Myös joulusukat ovat sitä kaupallista paskarytinää, jota meille piti saada. Omasta sukastaan Meetvursti on löytänyt jo itselleen pallivahaa ja alkoholia, minä muun muassa suklaata. Ilmoitin myös heti, että hänen porukoidensa vierailu järjestetään tänä vuonna meillä, KOSKA MEILLÄ ON JOULU. Omatekemät limput tarjolle ja kaikkea. Katsotaan taas sitten aatonaattona, mitä kaikkea jätin tekemättä koska "ei vaan kerennyt". Esimerkiksi joulukortit ovat edelleen tekemättä. Niitä on turha enää lähettää, ellei itse halua kiikuttaa niitä ystävien postilaatikoihin. Meillä on kunnon kulissi meneillään olohuoneessa, mutta siitä tulee kuvia vasta seuraavassa postauksessa, kun on vähän vielä hommaa opiskelun saralla.

Koska marraskuu oli jälleen kovinta raadanta-aikaa opiskelussa ja juhlimisessa, kotoiluintoni pakkatuu väkisinkin joulukuulle. En yleensä ole niin joulumuorimaisesti pyytämässä porukkaa meille joka pitäjästä, joten pakkohan tässä Alfajoulussa on olla jotain taustalla. Paistaakohan touhuistani yhtään läpi se, että vaihtokevät lähestyy?

tiistai 21. marraskuuta 2017

PERTTI JA MINÄ LIIKENNEVALOISSA...

Pertti ja minä pääkirjastossa. Olen kulkenut Pertin kanssa mukavasti yhtä matkaa tämän syksyn, mutta oikeastaan taipaleemme alkoi kunnolla vasta hänen saatuaan kunnon nimen, jolla häntä voi kutsua. Pertti on gradutyöni (epävirallinen) nimi.

Näin muutama viikko sitten Facebookissa, että kaveri oli saanut neuvoksi puhutella graduaan kuin ihmistä: työkaveria, ystävää, toivottavasti nyt ei rakastajaa sentään. Innostuin tästä, sillä en kunnioittanut Perttiä nimettömänä läheskään yhtä paljon kuin nyt. Nyt olemme kumppaneita. Otan tuollaiset neuvot yleensä liiankin kirjaimellisesti ja hyvä niin: pelkällä "ajattele positiivisesti" -kliseellä olisin päässyt ehkä eteenpäin, mutta gradun pertittäminen toi tutkimusaiheen lähemmäs sydäntäni ja tuli tunne, että pystyn työskentelemään hänen kanssaan vielä pitkään hermostumatta.

En ole saanut Pertistä vielä harmaita hiuksia, mutta silmäpussit ovat syksyn odotettua satoa.





 Putexin oma college - syksyn pehmein paita!
 
En siis ole ensimmäinen, joka kirjoittaa gradustaan näin. Tämä on aina tärkeää mainita Perttiäkin työstäessä - että muiden sanomaa ei pidä väittää omaksi ideakseen. Se on haastavaa, sillä jos haluan Pertin kautta tuoda esille niinkin yksinkertaisen ja yleisen asian, että aivovammapotilaita ei ole tutkittu Suomessa tarpeeksi, pitäisi siihenkin pyrkiä löytämään jonkun toisen pertti tai pena, joka on kirjallisesti lausunut sen ensin. Menemme joskus vähän sekaisin, kun tuo pitää ottaa huomioon jo mitättömältä tuntuvissa lauseissakin. Vaikka Pertissä ei tietenkään ole mitään mitätöntä tai turhaa.

Toivon kuitenkin, että suhteemme säilyy ammatillisena niin, että joululomalla voin keskittyä omaan ukkeliini ja jättää Pertin uinumaan helkkarin pitkiä päikkäreitä. Ei sitä oikeasti aina jaksa.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

KIITOS OULU 2017-2017

Viikko sitten palasimme Oulusta takaisin pimeään ja lumettomaan Turkuun. Oulun logopedian opiskelijoiden hallitus eli Communica kutsui meidät luokseen tutustumaan kaupunkiin ja tietysti verkostoitumaan. Kuvia otettiin varmaan yhteensä satoja, mutta ymmärtänette, että ekskursion luonteeseen kuuluen suurin osa niistä on julkaisukelvottomia.

Saavuimme keskiviikkoiltapäivänä lumen kuorruttamaan Ouluun, ja tajusimme saapuneemme todelliseen winter wonderlandiin. Niin kaunista, niin iloiset ihmiset vastassa! Majoituimme paikallisten "logojen" luona, ja esimerkiksi huikea Ella otti meitä luokseen kaksi, vaikka hänkin asui pienessä yksiössä. Saimme ihanan* Ninnin kanssa kyydin lähes kaikkialle kiitos autollisen Mirkun, vaikka olisimme hyvin voineet käyttää bussia. Olemme tästä kaikesta edelleen tosi kiitollisia - Oulussa minulla oli käytössä jopa parempi sänky kuin kotona. Yksi kulttuuriero iski kuitenkin jo ensimmäisenä iltana: tuli niin pirum pimmiää jo iltapäivästä! Nythän se on jo täällä etelässäkin todellisuutta...

Ensimmäisenä iltana nautimme illallisen ravintola Pannussa, joka oli kyllä huoleton mesta. En ollut tiennyt oululaisesta majoneesipitsan perinteestä, mutta olin vahingossa tilannut sellaisen itselleni etukäteen. Tykästyin siihen sen verran, että otin vielä perjantainakin "majoneesikänkyn". Ruuan lomassa Mirkku kertoi huikeita luontotarinoita kotikonnuiltaan, ja tutustuimme toinen toisiimme. Kävimme myös KULUMASSA, jossa Rammstein-drinkki läväytettiin yllättäen eteemme. En ole koskaan nähnyt vastaavaa showta drinkkiä tehtäessä, ja se lämmitti kyllä mieltä erityisesti biisivalinnan vuoksi. Itse menin tuon illan vielä glögilinjalla, ja koko asetelmasta tuli jotenkin jouluinen ja kotoisa olo. Kävelimme samana iltana PAHKI toripolliisia, koska tiesimme jo, mitä pahki tarkoittaa.


Sain muilta hieman kuittailua, kun napsin polliisista kuvia aivan joka kulumasta. Tämä oli oikeastaan myös lopulta ainoa suora kuva kyseisestä herrasta.

Torstaista oli odotettavissa pitkä mutta mielenkiintoinen päivä. Pääsimme kunniatohtorin pitämälle aamuluennolle ihanteelliseen aikaan heti klo 8.15. Se oli ainakin hyvää kertausta meille, jotka ovat kurssin jo käyneet, mutta pääasia oli nähdä legendaarinen Lehtihalmes. Osallistuimme vielä toisellekin luennolle, ja valitsimme Sinin kanssa kuulovammahommat. Toinen luento oli virhe sinänsä, sillä olin tautisen väsynyt ja nälkäkiukkuinen tässä vaiheessa. Alla kuitenkin kuva luennolta, jossa on jo nähtävissä hymynkare. Oululaiset kyllä juttelivat luokissa vapaammin opettajan kanssa kuin meikäläiset Turussa, mistä voisi ottaa mallia. Oulun yliopisto on sellainen labyrintti, etten vieläkään tiedä edes, kävelimmekö sitä ikinä päästä päähän. Heillä on myös Subway keskellä kampuksen käytäviä. Miinusta annan ruman värisistä seinistä. Oli kiva tutustua paikkoihin, sillä Turussa kampus on kuitenkin ripoteltu melko laajalle alueelle ja moneen rakennukseen. Sitähän sitten olettaa kaiken olevan samalla tavalla myös pohjoisessa. Yliopistolla oli myös abipäivät menossa, joten saimme soljua paikasta toiseen muiden noobien vanavedessä. Ja ei, emme ihan oikeasti meinanneet löytää oikeasta paikasta ulos, kun oli tarkoitus lähteä valmistautumaan iltaan.

 Yritimme hypätä Usherin oireyhtymää sairastavan saappaisiin. Eipä tuolta paljoa nähnyt.

Teinisitsejä varten oli käytävä ostamassa vähän snapsijuomia ja aloitteluruokaa. Kiirehän siinä tulee, kun meikäläisen kanssa alkaa valmistautua. Sipsivalinnassa osasin tehdä kompromisseja, joista äitikin olisi ylpeä. Meikkasin itseni niin teiniksi kuin osasin, ja moni meistä totesikin pelästyneensä illan mittaan aina peiliin kurkatessaan. Huonetoverini Ninni näytti oikeasti 16-vuotiaalta koulukiusaajalta, ja olisi Ellakin päässyt lastenlipulla bussiin. Sitä luulisi, että vain ulkonäkö on teiniä sivistyneiden teekkareiden ja logopedien yhteissitseillä, mutta meno äityikin sellaiseksi, että tunsin saapuneeni aikakoneella vuoteen 2008. Oikeastaan kaikki elementit olivat nähtävissä: vessassa oksentaminen, tietyntyylinen tanssiminen pylvään ympärillä, sauna ja lumihanki, salamavalolla höystetyt peilikuvat, soidinmenot, beer pong, ambulanssi ja kuulemma polliisikin pihassa... Ei nyt eritellä tässä pikkumaisesti, kuka teki mitäkin, mutta logopedit eivät taatusti jääneet seinäruusuiksi. Kun sitseillä annettiin viimein puheenvuoro turkulaisille, kerroin vakavanhaa legendaarista tarinaa mammani lapsuudesta, joka ei sinänsä liittynyt mihinkään. Annoin ainakin hyvän kuvan turkulaisesta elämänmenosta joskus 30-luvulla. Lauloimme myös oman Putex-laulumme, joka sai innostuneen vastaanoton. 

Oli muuten todella virkistävää juhlia yhdessä tilassa koko ilta, sillä kuka nyt haluaisi lähteä hyviltä etkoilta mihinkään. Tosin muutaman kaverin kanssa päätimme siirtyä Poikkareille (poikkitieteelliset bileet) paikalliseen yökerhoon, sillä ajattelimme että se on täällä koettava. Paikan päällä ei kuitenkaan ollut niin hurja meno kuin teekkaritalolla. :D Teimme sitten oman tanssishowmme siihen loppuun Ninnin kanssa. Emme edes olleet tanssilattialla, vaan jossain välissä sattui olemaan hyvä musiikki ja enemmän tilaa, niin tottahan siinä on hyvä aloittaa robottiliikkeiden ja modernin tanssin yhdistelmä.  Ennen kuin lähdimme taksilla hotellille**, tapasimme opiskelututtavan Turun yliopistosta - oululaisessa baarissa! Totta helekkarissa.


Tosiaan, se murre tarttui hyvinkin äkkiä. Tietty nuotti ujuttautui puheeseen lähes huomaamatta, mutta saimme silti kuulla oman nöyryytyksemme siitä, kuinka pölöltä turku kuulostaa. Sitä luulee puhuvansa jotenkin yleiskielellä, kunnes menee Ouluun ja porukka alkaa matkia melko uuvattimaisesti omaa puhetta. Tämän ansiosta tajusin lyhentäväni jatkuvasti sanoja, ja yritin korjata tätä asiaa aina välillä. Myös kielimuuria esiintyi ajoittain, sillä luulin että "valakeasta" puhuttaessa tarkoitettiin ihan oikeasti Valakea-nimistä kauppakeskusta. Se olikin ihan vain Valkea. Toisaalta taas oululaisilla oli vaikeuksia ymmärtää verbimuodon "katsoin" -> "kattosin" logiikka. Emme itsekään osanneet selittää sitä.

Perjantain turistikierros kaupungissa sujui levottomasti, hieman puolikuntoisena mutta rennosti. Luulenpa, ettei joukkomme olisi jaksanut kovin paljon pidempää kierrosta, sillä parikin logoa oli löytänyt jatkoilta takaisin majapaikkaansa vasta keskipäivän tienoilla. Yksi meistä ei edes päässyt nukkumaan "kotiinsa", sillä väliin tuli yksi sairaalareissu ja jotain tuollaista pientä. Mutta kaikki halukkaat pääsivät sentään perjantain kierrokselle! Minä ostin aikuisen naisen korvikset vanhasta aitasta, sillä olen tuollaisten paikkojen helppo uhri. Oulussa on paljon kaikkea kaunista ja vanhaa, ja erityisesti kaupunginkirjaston alue teki moneen vaikutuksen. Siksi olikin hienoa ottaa kuva sen lähellä sijaitsevasta nakkikioskista (kuva alla) eikä siitä kirjastosta. Osa meistä halusi Pannukakkotaloon kierroksen päätteeksi, sillä olihan Turtles-kebulan majoneesipitsan syömisestä jo kulunut tarpeeksi aikaa. Tässä välissä täytyy sanoa, että ainoa terveellinen ruoka taisi reissun aikana olla yksi kouluruokailu ja emäntämme keittämä aamupuuro sekä välipalat - kiitos hänelle niistä. Majoneesikaupunnissa on vaivalloista etsiä terveellistä syötävää.


Viimeisenä iltana pääsimme myös yritysvierailulle oman alamme firmaan. Se oli kyllä mielenkiintoista ja kivasti järjestetty tilaisuus. Vaikka itse olin lähinnä univajeinen (#jeesustelija), kiinnostuin firmasta ja isompi liekki syttyi taas sisälläni logopediaa kohtaan. Pirun pehmeässä tuolissa istuminen saattoi auttaa keskittymisessä myös. Onneksi monen firman leivissä voi työskennellä ympäri Suomea, eikä tarvitse lähteä Ouluun saakka. Loppuilta kului yliopiston Mannensaunalla (kelatkaa mikä nimi): siellä syntyi hyviä keskusteluja ja reippaimmat ryhtyivät oikeasti saunomaan, mutta olimme suurin osa kyllä aivan kuitteja. Onneksi väsyneimmän päivän päätteeksi päätin avautua henkilökohtaisista asioistani puoleenyöhön saakka, niin ettemme varmasti saisi nukkua tarpeeksi ennen lauantain junamatkaa. :D Onneksi lauantain aamupala Makia-kahvilassa sai hymyn huulille ennen lähtöä.

Tämä ekskursio oli ruuan, seuran ja vieraanvaraisuuden vuoksi täyttä priimaa ja juuri sopiva piristysruiske pimeän syksyn keskellä. Lumi oli tosin jo sulanut Oulustakin pois, kun lähdimme takaisin Turkuun. Naurua ja väsyneitä vitsejä riitti alusta loppuun saakka - enpä ole hetkeen nauranut oikeasti vedet silmissä. Jos wabu ei lobu, niin osalla ei loppunut kyllä Oulukaan Turkuun päästyämme. #elämämoulu jää kirkkaana (mutta vähemmän selvänä) muistona mieliimme, ja nyt vain odotellaan oululaisten logojen vastavierailua. ;)

*Adjektiivi lisätty henkilön pyynnöstä. Tunteet ovat toverillisia, ei mitään muuta.
**Ellan residenssi tuntui hotellilta, mutta ei varsinaisesti ollut sitä. 

perjantai 27. lokakuuta 2017

Sisustuslehtien mysteerit top 5 + 2

Tänään lähdetään liikkeelle ihan perinteisellä, sillä taukoa on tullut bloggaamiseen ja on aika päräyttää ilmoille pari vaivannutta asiaa. Sisustuslehtien kliseistä on ollut keskustelufoorumeilla juttua, ja haluan panna oman jukkapalmuni tähän soppaan mukaan. Koska en kuulu Suomen taloudelliseen eliittiin (vielä), minulla ei ole varaa tilata sisustuslehtiä kotiin saati ostella niitä joka viikko. Luen niitä innoissani odotusauloissa, mökillä ja kampaajalla (heh, mites se rahatilanne). Tykkään imeä niistä kaikkia unelmia itselleni, mutta olisiko monipuolisempi sisältö liikaa pyydetty? 

Olen anonyymien keskustelijoiden kanssa monesta asiasta samaa mieltä: esimerkiksi siinä, että iso maalaisromanttinen puutalo saa aina sen kolmen aukeaman jutun, vaikka muunkinlaisia kivoja huusholleja varmasti löytyy. Mutta miksi porukka sitten lukee niitä, jos ei muka tykkää kuitenkin? Ymmärrän kyllä, että esiteltävät kodit on siistitty valokuvausta varten, eikä vaatekasoja sen takia näy. En suutu siitä. Minua sen sijaan ihmetyttää moni muu asia. Viimeksi kampaajan pallilla alkoi hämmentää yhden lehden aukeama, josta en ennen kaikkea tajunnut yhtään mitään. Sen lukeminen innoitti seuraavaan avautumiseen:

 5. "Värikkään keittiön kalusteet on tehty kestävästä corianista." Minä en ihan tosissani tiedä, mitä on corian mutta ilmeisesti jotain kestävää materiaalia. Onko se nyt uusi kupari? Pitääkö näitä lehtiä seurata useammin, jotta ymmärtää kaikki termit? Miksen näe kalusteissa mitään keskenään samaa, jonka tajuaisin olevan coriania? Korianteri on ainoa asia, mikä minulle tulee mieleen.

4. "Turkoosi kannu on Perobasta." Onko Peroba siis valtio, kaupunginosa, sisustusliike...? Googlesta löytyi ensimmäisenä kahvila ja kai siihen kuuluva sisustusliike, joten kannu on voitu pölliä suoraan tiskiltäkin. Ihmekös tuo, kun hintatietoja ei ollut. Mahtava "löytö".

Tämä takka ei ole kohtuuton vaatimus - se on ilmiselvä toteutunut unelma.

3. "Hintatiedot kysyttäessä liikkeestä." Eli aivan h****n kallis. Uskallatko nöyryyttää itseäsi ja soittaa? "Ai se amme maksaa siis pari tonnia, heh selvä, tulemme katsomaan sitä myöhemmin..."

2. "Ullakolle oli jäänyt vanhoilta asukkailta täysin uudenveroinen, 400 euron arvoinen arabialainen taikamatto, jolla saatiin Jesperin huoneeseen lämpöä ja mukava alusta leikkimiselle. Jesperin ystävät saavat lentää sillä joka ilta." Mysteeri 1: miten designia täynnä oleva talo ihan oikeasti kestää lapset - tai toisinpäin? Onko vanhempien pitämä kuri sietämätöntä vai onko kukaan edes ikinä kotona? Mysteeri 2: miten nuo kaiken elämässään saavuttaneet nobelistitaiteilijapariskunnat voivat vielä löytää roskalavalta ilmaiseksi juuri sen timanttisen lipaston eteiseen, kirppiksiltä antiikkivalaisimia... Minä koluan niitä samoja kirppiksiä, eikä vastaan ole tullut kuin sisustukseen täydellisesti sopiva vanha radio! Ja meillä siis on jo radio!

1. "Esteettisyyttä rakastava pariskunta kertoo, että lähtökohtana kaikessa on silti käytännöllisyys." PAS-KAT. Tämä on pahin ja suurin valhe sisustamisen historiassa, enkä ymmärrä miksi ei vain voi sanoa, että joku näyttää kivalta vaikkei sillä ole mitään käyttöä. En ole nähnyt esimerkiksi yhtäkään innovatiivista, käytännöllisyyttä huokuvaa keittiötä livenä. Käytännöllisessä keittiössä tulisi ensinnäkin olla nykypäivänä vähintään viisi tarpeeksi isoa laatikkoa jätteiden lajittelulle, reikä pöydässä suoraan bioroskiksen yläpuolella (kiitos Jamie Oliver), isommat tiskialtaat, ja yläkaappeja ei pitäisi näkyä missään. Mausteiden tulisi olla liikuteltavassa lootassa ja mielellään aina kahdessa eri paikassa. Käytännöllisyyttä ei toisaalta tarvita, jos ei oikeasti edes tee ruokaa.

+ Eero Aarnion kestosuosikit. Oliko ne nyt niitä muumilamppuja?

++ Pelkistetty = valkoinen tai mustavalkoharmaa. Yksi iso klisee, josta on kaikkien onneksi sisustuslehdissä luovuttu, on se kuuluisa "piristysväri". Enää ei pidetä punaisia sohvatyynyjä edes jouluna, kun kaikki on nyt pelkistettyä. Käsittääkseni tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että värit jätetään kokonaan pois. Toki jos koti kuvastaa asujaansa sillä tavoin, niin olkoon.

Ystävä ehdotti, että minun blogini voisi keskittyä toimimaan innostavana ja kannustavana blogina. Jos ensi viikolla sitten taas.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Kansa hörisee eläinvitseille kenties ajattelemattomuuttaan - miksi sotanorsujen some-edustaja vaikenee?

Radio Suomessa mainittiin jossain kumman yhteydessä oikeat sotanorsut. Siis taistelussa käytettävät elefantit. Kukaan ei antanut jutussa viitteitä negatiivisesta norsun kehonkuvasta, mutta minulle se kalskahti ikävästi korvaan ennen kuin tajusin asiayhteyden. 

Tuntui vähän samalta kuin kuullessaan sanan mamu, persu, marsu. Kaikki ovat alun alkaen vain lyhenteitä (viimeinen tietysti marsupilamista), mutta syystä tai toisesta niihin liittyy negatiivisia konnotaatioita, vaikka ainakaan minä en ole niitä alulle pannut.

On aika tiedostaa, että vaikka ihmisillä olisi moni asia hyvällä mallilla, eläimillä näin ei todellakaan ole. Heidän ruumiinrakenteitaan käytetään hälyyttävän usein kuvaamaan jonkin ihmisen ulkoisia piirteitä, jotka eivät mahdu ahtaisiin kauneusihanteisiin. 

Miksi gaselli on parempi kuin virtahepo? Keksitkö yhtään haukkumasanaa, joka liittyisi gaselleihin? Ruipelo kuvaa gasellin kinttuja melko osuvasti, mutta laji saa siitä yleensä vain kiitosta. Kiitosta ruipelojaloista, jotka hädin tuskin ovat omiaan kannattelemaan moista mötikkää, joka painaakin huolestuttavan vähän (33–48 kg) ja antaa huonoa esimerkkiä muille lajeille.

Nykyään sotanorsuja näkee lähinnä elokuvissa, joissa heidät esineellistetään melko törkeästi. Toki norsuihin liitetään paljon hyviä uskomuksia, ja suojelijat ovatkin alkaneet pitää lajista meteliä. Eläimet ansaitsevat olla juuri sen muotoisia kuin ovat. Heitä ei pidä jalostaman meidän silmiemme iloksi. 

Kissoista ja niiden pyöristetyistä korvista ja poistetuista kynsistä on tullut maailmalla sellainen hitti, että koirista vaahtoaminen on hukkunut kokonaan kissojen esittelyvideoiden alle. Ainoastaan sinnikkäimmät varoitukset lenkkipolulla nähdyistä lihapullista pysyvät pinnalla somesyötteissä.

Nykyajan kakofoniassa lienee mahdotonta puuttua jonkin eläinlajin asioihin ilman, että pyllistää samalla toisaalle tai ainakin antaa toiminnastaan sellaisen kuvan. Monen lajin keskuudessa se pyllistäminen on toki ihan hyväksyttyäkin ja saattaa johtaa konfliktien ratkeamiseen ja parisuhteeseen.

Median vastuulla on kuitenkin kertoa tosiasioita ja nostaa kaikki lajit tasavertaisesti ihmisten tietoisuuteen. Tiikeri lienee kyllästynyt kuulemaan, että hän ei pääse raidoistaan. Seepra ei halua määritellä itseään sen mukaan, onko hänen nahkansa mustaa valkoisella vai valkoista mustalla. Vain sisimmällä on merkitystä - ja sen monet metsästäjät ovat onneksi ottaneet huomioon. 

Turhaa yleistystä kuulevat myös hevoset, joiden ruokailutottumuksia ruoditaan ihan arkisessa kanssakäymisessäkin, vaikka hepat (heppa lienee tähän kohtaan sukupuolineutraalein ilmaisu) eivät ole itse paikalla puolustamassa itseään.

Lihattoman lokakuun aikana meidän kaikkien eläimellisyys on taas tapetilla - tosin huomattavasti vaatimattomammin kuin ennen. Onkin hyvä miettiä, onko myös oma sisäinen elukkasi tullut huomatuksi, ja toisaalta, mikä juuri sinut erottaa muista eläimistä. Tutkimusretkellä itseensä saattaa samalla havahtua myös muiden lajien moninaisuuteen ja ruokailumme rakenteisiin. 

Televisiossa kehdataan väittää lehmiä perheenjäseniksi, mutta kulisseissa heitä kohdellaan usein lypsy- ja vasikkakoneina. Vähän kuin olisi saippuasarjan päätähti ilman kouriintuntuvaa palkkaa. Jos se ei ole esineellistämistä, niin ei sitten mikään. Free the four innocent udder nipples - se voi tapahtua vaikka pikkuhiljaa.

Jutussa käytetty lähteenä Wikipediaa.

perjantai 22. syyskuuta 2017

KOKEILUNHALUINEN - TIETTYYN PISTEESEEN ASTI

Syksy on minulle taas sitä raikastumisen (ei siis raitistumisen) aikaa. Olohuoneen uuden järjestyksen ja kaappien perusteellisen siivouksen myötä sekä kirppispaikan varaamisella olen pitänyt huolta siitä, että voin luoda nahkani uudelleen. Tähän liittyy nahkaa ihan kirjaimellisestikin, sillä ostin tori.fi:stä uuden nahkatakin itselleni. Myös hiusten pituudesta lähti kesän lopulla parisenkymmentä senttiä, mikä on kyllä yksi vuoden parhaista päätöksistä. Opiskelut ovat alkaneet kesän jälkeen odotetusti täynnä intoa - saas nähdä, kauanko sama fiilis jatkuu... Sanotaan nyt ainakin se ääneen, että kämppä on taas täynnä vaatekasoja.

Uusiutumista kaivattiin myös makuuhuoneen puolella: keksin vaihtaa puolia sängyssä Meetvurstimiehen kanssa. Siis nukkumispuolia. (Kun mulla nyt on näitä projekteja...) Halusin hänet oven puolelle, sillä ajattelin sen rauhoittavan taas levottomiksi käyneitä uniani. Olin innoissani, vaikka kyse oli niin pienestä asiasta. Tämä pieni peliliike osoittautui kuitenkin suureksi virheeksi.


Ensimmäisenä iltana aloin lukea kirjaa tyytyväisenä peiton alla. Tätähän muutkin tekevät, eikö niin? Kukaan ei siitä puhu, mutta pakkohan välillä on vaihtaa. Lukemisesta raukeana siirryin totaalimakuuasentoon, ja heti aluksi jo peiton asettelu oli vaikeaa. Niin vaikeaa! Meetvurstin pyllysuikale tuli yhtäkkiä eri kulmasta tielleni kuin yleensä. Miksi yöpöytäkin oli eri korkeudella? Kaikkeen tähän tottuu kyllä ja aivot saavat vähän tekemistä, ajattelin.

Nukuin yön ihan hyvin, mutta kuten olimme pelänneet, Meetvurstin kännykkäherätyksen ujeltaessa olimme molemmat ulalla siitä, kenen pitää jo herätä ja mihin päin tässä nyt käännytään. Olin varmasti vähällä saada turpaani (VAHINGOSSA, äiti, vahingossa), kun satuin makaamaan siinä missä kännykkä oli poikaystävän näkökulmasta ennen sijainnut. Turpakäräjien välttämisen jälkeen olin silti tyytyväinen, että olin kauimmaisessa nurkassa tuhisemassa, jolloin miehen aikainen herääminen häiritsi vähemmän.

Illalla Meetvurstimies totesi hieman masentuneena, että kai se on pakko vielä yrittää. Sanoin että koitetaan totutella, eihän se niin vakavaa ole. Hän oli tyytyväinen siitä, että uudella puolella hänen vaatteilleen riitti nyt tilaa lattialla (!), mutta minua alkoi häiritä auki oleva ikkuna ja sieltä tuleva viileä hönkäys suoraan niskaani. En saanut nukuttua vaikka väsytti. Tyyny ei vain asettunut niin kuin sen piti.

Eihän siitä mitään tullut. Seuraavana päivänä päätimme vaihtaa takaisin. Tästäkö se mummoutuminen ja "vanhassa vara parempi" nyt alkaa? En siedä sellaista. En pysty edes jumankauta nukkumaan kuin yhdellä puolella sänkyä, vaikka sänkymme ei ole edes mikään king size vaan vanha kunnon 60 cm leveyttä per nukkuja. Luitte oikein.


Sama koskee ikävä kyllä herkutteluosastoa: tykkään kokeilla uudenlaisia ruokia, mutta sokeripuolen kanssa ei käy pelleileminen. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisten tarvetta kokeilla jotain uusia keksimakuja. Järkikin jo sanoo, että Dominot jollain suklaa- tai minttutäytteellä eivät ole yhtä hyviä kuin alkuperäiset. Yksi järkevä uudistus niissä toimi: tuplatäyte. Sitä valkoistahan kaikki haluavat mussuttaa, kukin omalla tavallamme.

Sain ruokakokeiluista traumoja jo lapsena, ja saan syyttää tästäkin isäämmeNenäni alle tungettiin goudaa ja appentselleriä, vaikka ne haisivat pierulle ja oksennukselle. Ja se ei siis jäänyt yhteen kertaan. Sitten teinivuosinani jääkaappiin alkoi ilmestyä perjantaisin eksoottista verigreippi-Jaffaa, vadelmanmakuisia Jaffa-keksejä verukkeella "ettei aina sitä samaa" ja kaikkia niitä ihmetyksiä, joita mielestäni kukaan alle 70-vuotias ei lähde kokeilemaan. Vanhuksetkin ostavat niitä varmaan huonon näkönsä takia vahingossa. Tai sitten ne luulevat nuorison olevan jotain kokeilunhaluista porukkaa, jolle kelpaa vain uusin ja coolein vaniljakokis. Kuka sitä nyt ostaa?! Kokista on vain yhtä oikeaa laatua, ja esimerkiksi Dr. Pepperin tyyppinen teeskentely saisi loppua saman tien.

Isän kokeilujen jälkeen elin muutaman vuoden rauhallisilla vesillä. Sitten Meetvurstimiehestä alkoi kuoriutua uuden polven Kokeilija. Maraboun kaikki "keksit", Fasupalat, korvapuustit, kahvijäätelöt ja erilaiset luuserisuklaalevyt on käyty läpi. Ja vaikka kaikesta ei tykkäisikään, niin kyllä se käsi vain herkkupussille löytää kun sellainen lojuu keittiön pöydällä. Menee ihan kylmät väreet viineristä, jota jostain syystä maistoin palasen - se on kyllä pahinta "turhaa lihomista". En ikinä tarttuisi kaupassa johonkin lontoonrakeiseen Milka-levyyn. Kenelle näitä tehdään?! Ei ainakaan luotettaville kunnon kansalaisille. Kumpaan porukkaan sinä kuulut?

Sellainen päätön syyskuu. Mulla onkin ihan erilainen teksti odottamassa ensi viikolle, kun koko Suomen rakastama teemalokakuu lähestyy...

maanantai 28. elokuuta 2017

MAMMANI OLI FLORISTI

Olen vuosien varrella kerännyt kaikenlaista mustikkaunelmaa ympäristöstäni kuvien muodossa, sillä violetista on hyvää vauhtia tulossa lempivärini. Kuvissa näkyy paljon nimenomaan kukkia, enkä ole saanut niistä vieläkään tarpeekseni. Sukurasitteet alkavat siis näkyä elämässäni, kuten otsikossa mainitsinkin. Syksyä kohti mennään viimein täälläkin. Imaiskaa inspiraatiota!

Tämän oven väriset hiukset keväällä, kiitos.


keskiviikko 23. elokuuta 2017

KESÄ 2017

Pakko tehdä lista, sillä kaikkea mukavaa on tullut touhuttua! Suurin osa näistä on tietysti tehty ystävien ja poikaystävän kanssa, kun niiden on pakko tunkea aina mukaan. Osa listan asioista on suoranaisia saavutuksia ja osa melko peruskauraa. Moni suunnitelma jäi vaille toteuttamista, mutta niitä ei ole tarvinnut surkutella. Sen saariston rengastien voi polkea sitten kun nostalgia ja Kittuisten lossirannan burgeriannos eivät ole ainoita syitä, miksi retkelle lähdetään. Eli saattaa mennä hetki.

Tämä kesä vietettiin täysin kotimaassa, eikä se haittaa yhtään, vaikka aluksi luulin kyllästyväni. Lomani venyi kahdesta kolmeen viikkoon työpaikkani työtilanteen vuoksi, mutta se kolmaskin viikko meni iloisesti löhöillen. Olen oikeasti tosi rentoutunut ja saanut nukuttua - jotain mitä Mordor-kesinä ei aina pystynyt tekemään. Opin, että olen joko-tai -tyyppiä mitä tulee asioiden suorittamiseen. Pelkkä osittainen aikataulu ja asioiden hoitaminen on hankalaa, minkä vuoksi olen innoissani Muumi-kalenterini täyttyvistä sivuista. Toimettomuutta ei kuitenkaan liian kauaa jaksa. Kohta rutiinit ovat taas normaaleja eivätkä sellaisia, että pelkkä aamiainen kestää sen puolitoista tuntia. Kesällä siis olen...

♥ Mökkeillyt kolmessa eri paikassa - eksoottisin mökkeily Reposaaren kelluvissa huviloissa juhannuksena
Poiminut mustikkaa
Maannut krapulassa Meetvurstin porukoiden tyhjässä asunnossa, missä sielu lepäsi mutta kroppa oli väsynyt
Uinut meressä
Ostanut kirpparilta todellisia löytöjä
Kahlannut rantavedessä ja näin kokenut #lanadelreymomentin
Polkenut Kaarinaan ja sieltä Turun keskustaan
Syönyt Karussa, Martinsillan grillissä, Fafa'sissa ja Vohvelikahvila Viivissä. Vahva suositus kaikkiin, eniten ensimmäiseen
♥ Antautunut sushin vietäväksi
Istunut Turun jokilaivoilla
Kiertänyt Tall Ships Races -laivoilla
Bailannut kahdesti Samppalinnan mainiossa yökerhossa
Lähtenyt spontaanisti kumiveneajelulle
Grillannut melkoisesti 
Käynyt Särkänniemessä
Hoitanut aloittelijan puutarhaani, joka lähti kukoistamaan yllättävän vaivattomasti.Rakkaat pelargoniani ovat vieläkin hengissä!
Saanut ruukkubasilikan kasvamaan

Katsonut Yle Areenasta luvattoman paljon James Cordenin Late Late Show'ta
♥ Uinut Samppalinnan maauimalassa kahdesti
Juhlinut serkun häitä ja parkunut ilon kyyneleitä
Silitellyt lampaita Kuralassa
Heitellyt koripalloa melko surkeasti mutta innolla
Ostanut väripiilarit voimakkuuksilla (kuvissa)
Vaihtanut aamupuuron välillä jogurttimuroihin - elän reunalla
Debytoinut banaanilettujen paistajana
Ajanut moottoriveneen ihan itse mökille isän perehdytyskierroksen jälkeen
Suppaillut Littoistenjärvellä
Juossut portaita - tuskaa!
Lukenut ranskalaista hömppäromaania parvekkeen kuningatartuolissa
Toiminut talo- ja koiravahtina
Käynyt ensimmäistä kertaa Flow Festivalilla (päällä oli kuvissa näkyvä mekko)
Nähnyt näin ollen myös Lana del Reyn 
Tullut juhlien jatkoilta kotiin kahdeksalta aamulla
Tehnyt onnellisia lenkkejä hyvän musiikin tahdittamana
Esittänyt Turun Baarissa Amy Winehousen biisin - jää murrettu! 
    Tuo Winehouse-veto tapahtui päivää ennen Turun järkyttäviä tapahtumia. Tuntuu, että sosiaalisessa mediassa kaikki on jo sanottu enkä siksi vuodata tähän kaikkea, mitä viikonloppuna tunsin. Itse olin aikonut käydä kaupassa ja hakea leffaliput Finnkinosta perjantaina töiden jälkeen, mutta onneksi olin päätynyt ostamaan ne jo torstaina. Eipä saisi jossitella tuolla lailla, mutta väkisinkin siihen sortui päivän aikana. Viikonloppuna hengasin enimmäkseen kotona ja mietin, miten ilahduttaisin naapuriamme, joka auttoi tapahtumapaikalla yhtä uhreista. Hänenkin kanssaan olin puhunut pihalla vain puoli tuntia ennen puukotuksia. Tässä on hyvä tilaisuus lähentyä naapuruston kanssa muutenkin, lisätä yhteisöllisyyttä. Keskitytään siis hyvään.

torstai 17. elokuuta 2017

Kuinka ruveta laulajaksi 101


Ajattelin ihan vaiheittain kertoa vinkkejä asiaan. Minulla ei ole ehkä X Factor -kisasijoitusta siivittämässä uraani kapakkalaulajana, mutta huipulle on monta reittiä. Minä valitsen tunnetusti sen pisimmän ja vaikeimman.



Ota laulutunteja ja mene kuoroon. Omalla kohdalla tämä hoidettiin pois alta jo vuonna 2007-2011. Kuorossa en päässyt tarpeeksi esille, vaikka se oli kivan rietasta puuhaa kaikkine oheisaktiviteetteineen. Aloitin yliopistossa kuorohommat uudestaan, jossa kuoronjohtaja totesi peruslaulutaitojeni olevan tallella. En silti päässyt tekemisen makuun kunnolla, vaikka oli kiva porukka.

Esiinny yksin "oikean yleisön" edessä, jolloin yleensä tuomion saa kuulla joko epäsuorasti tai suoraan. Olen tehnyt tämän vain pari kolme kertaa. Kerran minulle taputettiin kesken biisin, eikä se toivottavasti johtunut siitä, että hääseurue luuli laulun jo loppuvan. Tällaisesta kenttäkokemuksesta saa todella hyviä kiksejä ja vinkkiä siitä, mitä kannattaa jatkossa tehdä. Join myös viinilasillisen pohjanmaan kautta heti esityksen jälkeen.

Treenaa siis jännittämistä. Koen tehneeni sitä tarpeeksi muissa ympäristöissä kuten esimerkiksi piano- ja tanssiesityksissä, korkeakoulujen pääsykokeissa, esitelmää pitäessä, bileisiin yksin mennessä jne. Voi myös juoda viinilasillisen pohjanmaan kautta ennen esitystä.

Kun olet ymmärtänyt että kiva jengi ei riitä, mene muusikoiden.net -sivustolle. Siellä yllättävän moni etsii laulajia bändeihinsä. Tämä on vähän kuin deittailua: löysin tosi läheltä Turusta samanhenkisen tyypin, joka halusi laulaa yhdessä ja meillä oli jo open mic -tilaisuus mielessä. Emme kuitenkaan koskaan tavanneet, enkä vieläkään tiedä mihin se kaatui. Tämä johti siihen, että niin kuin parisuhdettakin etsiessä voi käydä, petyin ja menin takaisin kolooni. En käynyt sivustolla yli puoleen vuoteen.


 Sieltä maasta se rohkeus tuskin löytyy...

Aloita yliopisto-opinnot sellaisella alalla, ettet varmasti ehdi miettiä intohimojasi kolmeen vuoteen. Ei nyt tästä sen enempää - olen hyvä välttelemään niitä asioita, joihin on oikeasti paloa (yhtään vähättelemättä siistiä koulutusta, joka tässä on kesken).

Laula yksin ollessasi ja kuuntele itseäsi videolta. Älä kuitenkaan katso, vaan pelkästään kuuntele. Muuten haluat ehkä mennä peiton alle lopun iäksesi. Tämä lienee kuitenkin neuvoista tärkein, sillä itseään kuuntelee toki superkriittisesti, mutta siinä luulisi myös oikeasti kuulevan, jos on ihan paska.

Mene open stageen ihan vain katsomaan. Siellä viimeistään näkee, ettei homma ole niin vakavaa. Siellä tuli sellainen olo, että ihan vain musiikin ilosta voi mennä jammailemaan bändin kanssa ja ottaa samalla viiniä. Ei siellä tarvitse erikseen näyttää kellekään, että saakeli tässä sitä ollaan.

Kuvaa ystävääsi videolle lavan vierestä, kun hän laulaa. Ehkä siis pian, ihan pian pääset itsekin lavalle. Sanoisin että tämä on aika lailla viimeinen vaihe ennen toimeen ryhtymistä.