lauantai 5. elokuuta 2017

PARATIISIPARVEKE

Innostuin kesän alussa parvekekukista, ja niistä olen huolehtinut nyt pari kuukautta. Toiset ostavat taloja ja hankkivat koiria tai lapsia. Minä opettelen pitämään huolta muun muassa pelargonioista. Kerrostalomme ala-aulassa virui yksinäinen tuoli, jonka otin sitten luvan kanssa partsillemme asumaan. Pari Indiskan vanhaa tyynyä selkänojaksi ja Ikean peitto pepun alle, niin siitä tuli suorastaan kuningatartuoli. Siksi se pitää myös ikuistaa tärkeänä kesäpaikkana. Se ei tosin kasveineen kaikkineen ole vieläkään tarpeeksi värikäs minulle. 

Moni sanoo, ettei kesäparatiiseissa tule oikeasti usein istuskeltua. Bullshit, sanon minä! Viivyin tuossa kirjan kanssa kerran niin kauan, että menin sisälle vasta sitten kun tuli oikeasti niin pimeää, että lukeminen kävi mahdottomaksi. Tupakoivilla ihmisillä on sikäli helpompaa, että heillä on aina syy mennä parvekkeelle. Minä sitten menen nolona vain joskus seisomaan ja tuijottamaan maisemaa. Aamupalankin tuossa nurkassa tosin nauttii mielellään. Synttärikaffeja siellä ei kannata välttämättä pitää, ellei nauti lehtipuhaltimen äänestä taustalla (tottahan nyt putoilevat koivunlehdet ovat heinäkuussa se suurin ongelma).

Kuvissa näkyvä asu oli haalari. Kuvien oton jälkeen leikkasin housuosan pois ja lähdin bailaamaan - lahkeet eivät peittäneet kunnolla edes takapuoltani. Nyt se on ihan vain paita, joka kaipaa ompelijan viimeistelyä! Niin ja puin siis kuitenkin hameen paidan kaveriksi ennen ulos menoa...

Äidin käsi oli malttamaton.
 Ylhäällä ihan näitä kuvia varten rumaksi kynitty amppeli.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Typerintä mitä voi mökkiviikonlopulta odottaa

  • Että tulee tylsää. Mökillä ei vaan mielestäni voi tylsistyä. Keskelle metsää mennään ensinnäkin sillä asenteella, että siellä odottavat toisenlaiset aktiviteetit kuin kotona. Eri asia on tietysti, jos mitään ei viitsi tehdä. Kirjankin lukeminen olisi ok tuollaisessa paikassa, mutta kun muita ihmisiä on ympärillä, niin ei sekään toimi. Otin tällä kertaa värityskirjan mukaan, jos saisin vaikka illalla rauhassa suorittaa mindfulnessia kun ei ole tekemistä. Se vaan on niin, ettei sellaista hetkeä tule. Aikakin kuluu triplasti nopeammin siellä kuin kaupungissa. Ai mihin ne illan joutilaat tunnit kuluvat? Tietenkin fuskupaskan pelaamiseen - se voi venyä vaikka aamukolmeen, kun innostuu.
  • Että ilmapallokuvat onnistuvat niin kuin niiden odottaa onnistuvan. Paras valo oli ja meni, kun koko päivä touhuttiin. Toivottavasti nämä nyt kelpaavat teille sitten. Clas Ohlsonilla on muuten melko huono valikoima ilmapalloja, oikeastaan kaikissa kaupoissa on. Varmaan sellaiset palloihin erikoistuneet puodit ovat ainoa oikea paikka ilmapallojen hankintaan. Osa palloista jäi mökille linnunpeläteiksi.
  • Että ruokailuun sisältyisi enemmän kasviksia. En tiedä mikä tässä aina menee pieleen. Onhan meillä aina jonkinlaista salaattia, mutta esimerkiksi makkaraa en ostaisi edes pahimmassa jurrissa kaupasta. Silti syön sitä muiden perässä mökillä.
  • Että ruuasta voisi ihan oikeasti joskus tinkiä mökille mennessä. Ei tullut edes kalliiksi, mutta pärjäisihän sitä vähemmälläkin. Muun muassa tästä johtuen minulla alkaa nyt nuukuusviikko. Purkkilihapullat maistuivat ainakin lapsena, joten ehkä kokeilen niitä taas...
  • Että heräisi aamulla kukonlaulun aikaan kalastamaan / ihmettelmään luonnon heräämistä. Sitäkin on joskus suunniteltu, mutta eiköhän luonto ihmettele meidän vaivalloista heräämistämme siinä klo 10-11 tienoilla.
  • Bonuksena jotain, mitä kukaan meistä ei odottanut mutta se tapahtui: peura ja sen vasa eli bambi kuleksivat huussin nurkilla aivan silmiemme edessä, kun nautimme aamiaista patiolla. Se oli maagista - en ole ikinä nähnyt kyseistä eläintä noin läheltä. AITO BAMBI, huusimme siskon kanssa. Ja tosiaan huusimme, en tiedä olivatko peurat kuuroja kun uskaltautuivat seurueemme lähelle. Ehkä ne luulivat kaakatustamme lokkien kirkunaksi.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

SYNTYMÄPÄIVÄNI ON KÄSILLÄ - LEIPÄÄ JA SIRKUSHUVEJA KAIKILLE



Syntymäpäiväni on kesän ytimessä, kuumimpaan aikaan ja monet ovat juuri silloin lomalla. Ehkä siksi synttäreistäni on aina saatu tehtyä suurempi haloo kuin esimerkiksi helmikuussa syntyneiden. Mielestäni synttäreihin kuuluu lahja edes joltakin - tässä tapauksessa huhuilen vanhempien ja Meetvurstin suuntaan. Viime vuonna juhlat olivat melkoiset triplasynttärit ja kahvikekkeritkin pidettiin, mutta tänä vuonna ajattelin kerrankin ottaa rauhassa. Turun kaupunki ei tosin näytä olevan asiasta samaa mieltä.

Arvostan eleitä kyllä todella. Sain jo keväällä kuulla, että Turkuun oli tilattu suuria purjeveneitä synttäreitäni varten. Ne eivät tosin osuneet päivälleen oikein, mutta siellä oli hyvä etkoilla tulevaa juhlaviikkoa varten. Nyt synttäriviikolla Turussa esiintyy lukuisia eri artisteja Karjalaisesta konsertista ja kesäteatteri-iloitteluista aina Michael Monroeen! DBTL raikaa puolet viikosta ja jotkin ysärifestarit pidetään viikonloppuna, tanhuakin on luvassa. En todellakaan odottanut tällaista vastaanottoa, sitä paitsi täytin 25 jo viime vuonna. Ei 26 ole tietääkseni mikään merkillinen ikä, josta pitäisi nostaa moinen haloo. Minulta olisi voinut tosin kysyä aikatauluista, sillä olen lähdössä huomenna juhlapäivänä mökin rauhaan laituripiknikille. Ehdin kuitenkin illaksi Monroen keikalle, jos VIP-liput ovat valmiina. On myös epäselvää, pääsenkö kaikkiin hupeihin jollain rannekkeella ja moniko läheisistäni saa sellaisen. En lähde mihinkään ilman (toistaiseksi määrittelemätöntä) entourageani. Lisäksi kaipailisin sellaista ruokapassia kaikkiin jokirannassa oleviin ravintoloihin ja kahviloihin, joihin saisin itse kävellä. Taksin voi tilata sitten vasta yöllä ja mieluiten lauantaina, sillä silloin juhlaviikko huipentuu pienimuotoiseen flikkojen iltamaan. Onneksi on vielä lomaa, niin näitä ehtii kysellä. Pippasfestarit alkakoot!

Annan Turun kaupungille anteeksi ilotulituksen virheellisen ajoittamisen. Ei sitä aina voi onnistua.

Ps. Tämän postauksen kuvissa on huomattava ero keväisiin kuviin, joita napsittiin iloisella mielellä mutta en halunnut julkaista niitä. Jokin niistä puuttui, ja se jokin on vihdoin löytänyt tiensä näihin kuviin. Loma on tehnyt tehtävänsä.

Kuvien mekko on ikivanha, onneksi en ole heittänyt sitä pois. Otti kyllä kovaa kiinni sekä takamuksesta että hartioista, eli pientä "naiseksi kasvamista" on tässä tapahtunut kun suorastaan revin tuon päälleni.

torstai 6. heinäkuuta 2017

TANSSI TIESI ONNEEN

Tanssin viime lukuvuoden ajan reggaetonia, kun sain synttärilahjaksi vuoden tunnit. Mietin siellä aina välillä, että jopas tunnilla on iloista porukkaa. SItten tajusin, että eivät he välttämättä maanantaisen kauppareissun jonossa näytä samalta. Reggaetonissa oli kivaa käydä, vaikka en kokenut sitä niin haastavaksi kuin se olisi voinut olla. Vaikka en pidä itseäni kovin hillittynä kotioloissakaan innostuessani heilumaan musiikin tahtiin tai ilman, niin tuntien myötä huomasin lantion liikkuvan entistä kepeämmin. Näin myös sattumalta artikkelin netissä siitä, että kreisibailaus ei ole meillä kovin sallittua ulkoilmassa tai kun valot ovat päällä. Eipä se sinänsä uutinen ollut. Kesän ja erityisesti viime viikonlopun rentouttamana innostuin avautumaan aiheesta.

Kun olin pieni, äiti ei ikinä sanonut, että lopeta tuommoinen pelleily vaan saattoi oikeastaan näyttää mallia. Sitten ala-asteella (ja myöhemminkin) heiluin Timpsun kanssa enemmän tai vähemmän. Mielikuvitus oli osa jokaista päivää niin kuin toivottavasti kaikilla lapsilla. Minä ja samainen bestis pidimme yläasteikäisinä siskojemme kanssa Teneriffan kauppakadulla "modernin tanssin performanssin", ja tajusimme vasta hetken kuluttua, että ympärillä kulkevat ihmiset kääntyivät kiinnostuneina katsomaan. Se ei ollut alkuperäinen tarkoituksemme, vaan viihdytimme sillä lähinnä itseämme.

Puhutaan monesti, että jollain on show menossa. En kiellä tuota todellakaan täysin, sillä sepitin alakouluikäisenä joskus uskonnontuntien innoittamana Uuden testamentin kotimme eteisaulassa täysin uudelleen, ja vanhemmat nauroivat katketakseen. Oli Abraham, Lumikki, kääpiöt ja kaikki. Silloin se oli stand upia improvisaationa, enkä sitä olisi yksinäni kotona tehnytkään. Silti harmittaa yksi suuri väärinymmärrys: minä en tanssiessani yleensä halua huomiota. Kaikki yksikseen laulelevat eivät vaadi saada muiden huomiota. Olen saanut siis kuulla olevani ties millainen huomiolumppu, vaikka monesti joku ei vain ymmärrä tavallista fyysisempää ilmaisuntarvettani.* Täysi-ikäistyessäni baarin tanssilattia merkitsi minulle luvallista paluuta diskosekoiluun, jota olin saanut viimeksi tehdä Englannissa kielikurssilla. Eräs mies huomauttikin kerran baarissa, että näytän siltä kuin minulla olisi sairaan hauskaa. Painotti että "et hyvältä, vaan siltä et sul on tosi hauskaa". Hän oli varmasti hyvin oikeassa, tosin olisi pitänyt ehkä haukkua heti rumaksi takaisin. Se ei kylläkään kuulu tyyliini.

Tanssiesitysten tekeminen onkin sitten vähän eri asia. Ja kyllä, teen niitä kotona Meetvurstille eikä hän yleensä katso kuin puolella silmällä, koska tanssiteoksessani ei ole päätä eikä häntää. Ehkä myös siksi, että minulla on silloin vaatteet päällä. En aio kertoa mahdolliselle tulevalle taaperolleni vuosien päästä, että älä tuolla lailla lietso hysteriaa vaan ole paikallasi. Paikallaan saa olla ihan tarpeeksi. Käytöstavat on toki syytä muistaa: kaupassa ei ole sopivaa alkaa hiihtää hedelmäosastoa pitkin poikin, kun muille voi sattua jotain. Tosin tämä tyyppi on aika mahtava.

Hauskaa voi siis puolestani pitää aina kun siihen on mahdollisuus. Jos muilla ei ole muuta tekemistä kuin katsoa, niin se on heidän murheensa. Toisaalta taas kaikki eivät koe, että vapaasti heiluminen jotenkin vapauttaisi heitä. Minun on vaikeaa ymmärtää sitä, mutta silloin neuvoni kuuluu, että katso taidetta kauempaa. Jos et halua katsoa, niin ole onnellinen että niin typerä asia kuin raajojen heiluttaminen antaa pienen vapauden tunteen jollekin toiselle. Sama kokee vähän kaikenlaista ilmaisua: kerran bussipysäkillä yksi mies beatboxasi itsekseen. Sen sijaan että olisin ottanut videota tai katsonut pahasti, hymyilin osoittaakseni hyväksyntäni hänen touhuilleen. Kulttuuri ei muuten pääse valtoimenaan kukkimaan!


*Tämä ei koske viime viikonlopun performanssiani Samppalinnassa, jonka sulkemisaikaan olin kuningatar ja muiden oli kumarrettava. Joukosta löytyy aina joku, joka kumartaa - ja suutelee lopuksi kättäni. Samppalinnan paviljonki on nykyään baari eikä kesäteatteri, mutta mistäs minä sen olisin voinut muistaa.


Kirjoittaja kuuluu niihin, joiden mielestä flashmobit ovat kiusallisia ainoastaan yleisön tyypillisten kylmien reaktioiden takia.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

VAGINAMONOLOGI

Tiedät olleesi liian kauan nainen, kun olet suuttumuksesi yhteydessä saanut muistuttaa ettei se johdu menkoista niin monta kertaa, että se alkaa oikeastaan jo naurattaa. Koska kyllä se joskus johtuu juuri niistä. Kuvailisin tätä puolta itsessäni lähinnä tragikoomiseksi.

Eräänä aamuna ymmärsin, että hillopäivät ovat nyt täällä. Ei siinä mitään, olin varautunut jo vetämään Buranaa. Aamuisin oloni on lähes aina ihan perushyvä: puuro mikroon ja mustikat sekaan, niin päivä käynnistyy kyllä. Tällä kertaa puuro ei ehtinyt mikrosta pöytään, kun tajusin että nyt menee taju kankaalle. Mites nyt näin oksettaakin. Ja kas, olen kaksinkerroin lattialla ja tuntuu supistelua(!) ja vannon etten ikinä, IKINÄ synnytä, jos se tuntuu tältä tai todennäköisesti pahemmalta. Olisipa Meetvurstimies täällä auttamassa, tai oikeastaan onneksi ei ole niin eipähän näe tätä säälittävää näytöstä. (Joku olisi soittanut oikeasti jo ambulanssin, ja ehkä niin pitääkin tehdä seuraavaksi että joku ottaa vakavasti.)

En päässyt koko päivänä mihinkään. Seuraavana päivänä pääsin, ja miesoletettu lääkäri otti minut juuri niin vakavasti kuin edelliselläkin kerralla: "Joskus kuukautisten aikaan voi olla vähän heikko happi." Luojan kiitos työterveydelle, tuon lauseen kuulemisesta en olisi maksanut mielelläni itse. Munasarjani huusivat "ihan tosi vai! Kuule opetatko sinä lehmällekin miten vasikkaa ruokitaan!! Ja kyllä, minä olen se lehmä! Hauku vain lehmäksi!"

Okei, lääkäri kertoi monta muutakin asiaa ja oli pihalla ehkä siksi, että minäkin olin. Ei nyt syytellä häntä sen enempää, työnsä hän teki ihan hyvin.

Välillä osaan myös rauhoittua.

Sitten siirrymme toiseen erkkiesimerkkiin, joka tapahtui ennen Kreikan-lomaa viime vuonna. Olen aina ennen matkaa yhtä peloissani kuin olen innoissanikin, joten jo siitä lähtivät stressipallot pomppimaan sisälläni. Ajatus Meetvurstista ilman minua kokonaisen viikon (vai olisiko kuitenkin toisin päin) ei tuntunut yhtäkkiä niin kivalta. Kaiken lisäksi kroppani tuntuu toimivan kovin primitiivisesti ilman e-pillereitä tai sellaisia. Hormonihurrikaanin osuminen lomaa edeltäville päiville jotenkin erityisen lujaa sai aikaiseksi sen, että naapuri varmaan luuli että minua on juuri petetty tai jotain. Sitä kuulkaa saattaa suuttua ihan siitä, että vastaantulija katsoo kadulla väärällä ilmeellä. Sitten kiehuu sisäisesti ja purkaa sen viattomaan puoliskoonsa, joka ei ymmärrä miksi suutun maitopurkin vääränlaisesta taittelusta ja että elämä on siksi aivan PASKAA, pilalla ja game over. Sen pienen hetken.

Nyt tätä lukee joku onnellinen, jolla eivät kuukautiset tai muut muutokset kropassa tunnu oikein missään. Älkää vain erehtykö sitä tänne huutamaan. Menettekö sanomaan Etelä-Sudanin lapsille, että "kyllä minä ainakin saan ihan hyvin syötyä"? Miehet ja muut tasalämpöiset, kuvitelkaa: olette tulossa töistä ja jostain syystä teitä ärsyttää aivan sairaasti. Toisten ihmisten näkeminen, olivat ne rakkaita tai eivät, suututtaa vain enemmän. Saatte siitä sellaista boostia päättäen, että kaikki mitä muut sanovat, on SAIRAAN DAIJUA ja miksei kukaan osaa olla hiljaa. Sitten toiset ovat hiljaa ja sekin ärsyttää, koska ette halua olla ainoina mesoamassa. Syytätte siis siitäkin muita, ainakin hiljaa mielessänne. Hiljaa mielessänne myös ihmettelette, että miksi tekee mieli räyhätä ja elämä potkii päähän, vaikka on palkkapäivä ja kandi on kasassa. Tällaista päivää ei oikeasti pelastaisi edes lottovoitto, sillä senkin varmasti pilaisi joku läheinen, joka iloitsisi siitä aivan väärällä tavalla. Huoh!

En aio paljastaa kalenteriani tänne sen enempää, mutta pahalta näyttää tuleva juhannus - eikä pelkästään säiden puolesta.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Vauvoja, vauvoja kaikkialla

Olen tullut siihen ikään, että vauvoja saa nyt joka toinen tuttu tai ystävä. Se on kyllä ihan normaalia. Itselle se vain on aika kuumottavaa, sillä mietin esimerkiksi ensi kevään opiskelijavaihtoon(!) lähtöä enemmän kuin perheen perustamista. Blogi tulee siis toivottavasti tuolloin toimimaan vaihtariaiheisena eikä mammablogina. Silti tästä elämänvaiheesta on purkauduttava johonkin.

On asioita, joita ei saa sanoa juuri synnyttäneelle äidille tai vauvaansa odottaville vanhemmille. Jos vauva syntyy nippanappa loppuvuodesta eikä tammikuun puolella, ei voi ääneen päivitellä sitä mitä jokainen tykönään miettii: "vähän se inhoo sitä vuotta, ku muut täyttää 18 ja se on viimenen." Tuollaisen ajatteleminenhan on lapsellista ja typerää! Tosin meidän jälkeläistemme täyttäessä 18 vuotta täysi-ikäisyyden raja voi olla muuttunut. Minun mielestäni se voisi olla jopa 20 vuotta, koska kun 18-vuotias suuttuu siitä että häneltä kysytään papereita pelikoneilla, se kertoo paljon hänen suhteellisuudentajustaan. Sitä ei siis ole tarpeeksi.

Takaisin pumpuliaikoihin. Vauvaikähän loppuu siinä kahden vuoden paikkeilla ja sitten alkaa ns. tosielämä. Ei enää rauhallisia aamuja pienokaisen kanssa äitiyslomalla ja hoitovapailla, vaan kurahousujen valkkaamista, huutoa (minä ainakin tulen äitinä huutamaan), itkua päiväkodin porteilla ja eteisessä sekä vääntämistä siitä, saako päiväkotiin ottaa padin mukaan. ET SAA. Ei sillä että olisi kokemusta, mutta näin kaikki kertovat. Ja onko jotenkin sisäänrakennettua alkaa puhua itsestään kolmannessa persoonassa lapselleen? Äidit, kertokaa, jos sen välttäminen on mahdollista!

En siis ole itse raskaana (miksiköhän toistan tätä asiaa blogissani) enkä toivottavasti ole vielä vuosiin. Vauvakuume on silti jatkuvaa, sillä haluaisin vain paijata jotain pientä ihmistä tai eläintä. Järjestin babyshowerit ensimmäistä kertaa tuossa tammikuussa, mutta poikkeuksellisesti tuleva vauva on jo neljäs siinä perheessä. Äidille ei tarvitse kertoa kauhutarinoita synnytyksestä - hän kertoo niitä meille. Nyt jo syntyneen tytön kanssa kävi muuten kivasti - maaliskuu on juuri sopiva aika täyttää 18.

Vauvakakun sisällä piisasi yllätyksiä, ja sen tekeminen oli parasta koko juhlien järkkäämisessä.

Taustalla feikki vaippakakku, joka annettiin ennen varsinaista kakkua. Päivänsankaria huijattiin onnistuneesti!

"Ei muuten näytä yhtään isältään." Saattaisin hyvinkin vahingossa sanoa noin tarkoittamatta sillä yhtään mitään kyseenalaistavaa. Rumaksi vauvoja ei silti pidä haukkuman, sitä ei voi selittää jälkikäteen mitenkään. Ja toisin kuin monet väittävät, vauvat eivät näytä kaikki samoilta: on niitä, joilla on hiukset valmiina ja sitten niitä Jari Tervon näköisiä.

Minusta tulee myös samaisen tyttövauvan kummitäti. Hän näyttää nätiltä eikä yhtään Jari Tervolta. Ristiäisissä en ole ollut yli kymmeneen vuoteen, eli en muista protokollaa. Ilmeisesti se kiusallinen tilanne, jossa vauva kakkaa ja huutaa kun sitä kastetaan, menee aika äkkiä ohi.  Kummit ja vanhemmat pitelevät hikisinä vauvaa, joka on "hieman" kasvanut sitten syntymän. Sitten hymyillään valokuvissa. Minä jännittyneenä kameran edessä vastuutehtävässä ei tule näyttämään hyvältä. Suositutkaan bloggaajat eivät tee postauksia ristiäisistä edellä mainittujen syiden vuoksi. Tekosyynä kerrotaan kyseessä olevan "intiimi perhetilaisuus, joka ei kuulu muuten koko elämäni kattavaan blogiin". Kaiken lisäksi joudun opettelemaan uuden syntymäpäivän keväälle, jolloin muutama muukin kaveri, tuttu tai meetvursti täyttää 30+. Myöhemmin ristiäisissä kilistellään kahvia ja mietitään, miten papin kanssa puhutaan small talkia. Olen valmis ostamaan vauvalle rippiristin, mutta sitä ennen ostan hänelle kirjan hyvissä ajoin pedagogisessa mielessä. Ja koska hän on tyttö, tässä on hyvät mahikset feminismipropagandalle sitten myöhemmällä iällä.