ANNA MUN KAIKKI KESTÄÄ (NO NE VANHEMMAT)

Kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa, niin vanhemmille voi tulla sellainen "empty nest syndrome". Tiedän parikin tapausta, jossa perheeseen on hommattu koira heti, kun kuopus on saanut hädin tuskin kamansa siirrettyä uuteen asuntoonsa. Se on täysin ymmärrettävää. Jotkut lähtevät matkustelemaan. Olenkin miettinyt omien vanhempieni kohdalla, että on varmaan kiva, kun pikkuhiljaa kolmen lapsen kuukausittaiset menot näyttävät tilillä nollaa euroa. Kyllähän siinä nyt ostelee uutta autoa ja lähtee Kreikkaan! Vaikka kesämökkiä he ovat enimmäkseen laittaneet noiden lisäksi. Ilmeisesti äidin vaatteisiin ei ole noiden jälkeen enää varaa - lukekaa niin ymmärrätte.

Kun meillä ei taas mene ihan niin kuin Strömsössä. Perheemme kuopus on siis asunut omillaan jo kolmisen vuotta, ja aluksi äiti pyysi meitä kaikkia säännöllisesti syömään. Sitten he muuttivat kerrostaloon ja alkoivat kuntoilla himona. Lounaat vähenivät, mutta jumppaseuraa heistä sai yhtäkkiä vaikka päivittäin. Äiti ja isä tuntevat yhtäkkiä kokonaisen kuntokeskuksellisen ihmisiä ja ajelevat uudella Toyotalla! Olen tietysti iloinen heidän puolestaan, niin meneviä vaikka lähestyvät kuuttakymppiä. Ne ovat nyt kuin jotain teinejä, joita ei saa sunnuntailounaalle sitten millään. Saati katsomaan elokuvaa meille! Eivätkä he syö enää makkaraa, vaan vetävät #fitlife-tyylillä jogurttia ja hedelmiä iltapalaksi.

Harrastukset eivät itsessään ole uusi juttu. Isällä (josta saa lisätietoa täältä) nyt on ollut ties mitä projekteja: venäjän opiskelua, metsästystä, salsatanssia, leipomista... Paletista puuttuu lähinnä enää moottoripyöräily tai tutu-hameen hankkiminen, ei ikinä voi tietää. Äitihän esimerkiksi osti ja huollatti perheemme autot, kun taas isä touhusi joka kevät minikasvihuoneiden kanssa olohuoneessa. Kalastus ja mökkeily ovat miehisinä puuhina säilyneet hänen elämässään koko ikänsä. Sitten yhtäkkiä äiti laittoi meille whatsapp-viestiä:

 "Iskänne ompelee mul mekon. Ensin suunnitellaan paperil."

...ja luonnostelukuva perään. Kun olimme vähän huuli pyöreänä, äiti muistutti, että isähän ompeli lapsuudenkodissamme verhot joihinkin huoneisiin (olin unohtanut tämän täysin). Mielestäni tähän olisi ollut hyvä lopettaa, mutta sitten sieltä tuli yksityiskohtia, joita ei äiti varmaan taaskaan haluaisi sukulaistensa kuulevan: "Käytiin tilaamas Eurokankaast olkkarin verhot, ja iskä riahaantus siäl kangasmeren keskel". RIEHAANTUI. Ainoa, joka riehaantuu kangasmeren keskellä, on yleensä joku Muodin huipulle -kilpailija tai itse Tim Gunn. Ei oma isä. Isi suunnittelee äidille tummansinistä kotelomekkoa. Siinä sitä taas ollaan. Ja tämä oli heidän lauantai-illan viettonsa. Muutama päivä sitten vanhempani olivat jo kokeilleet tehdä ompelukoneella tikkiä joustavaan materiaaliin. En voi käsittää, että ala-asteella joku kaverini sanoi hieman pelkäävänsä isäämme.

Sekaisin Mari(paida)sta

Höhö, minulla on siis kuvissa yliopiston kirpparilta keväällä tingitty Marimekon pallopaita. Samanlaisen paidan olen myynyt joskus itse kirpparilla pois. Kyseessä ei ole silti yksi ja sama paita, koska tuo on tummansininen ja vanha oli musta. Juuri kun osasin kaivata tuollaista takaisin garderoobiini, se tuli sattumalta vastaan! Meillä on mennyt opiskelujen aloituksessa taas aika lujaa, vaikka olen ollut fuksien kanssa tekemisissä vain ehkä kahdesti - heillähän se todellinen härdelli on käynnissä. Oli tosi kiva kuulla kastajaisissa, että blogini logopediaosiosta oli joillekin oikeasti apua! :) Ja joku muistaakseni kysyi, olenko lopettamassa tämän bloggailun. Hell to the no! Blogi pörrää luultavasti vielä vuosia eteenpäin. Vaikka nyt on enemmän tekemistä kuin kesällä, niin sain vasta syksyllä uutta puhtia tähän blogiin. Myös kuvat suurenivat, jos ette huomanneet. ;)

Opiskelijan arki tuntuu joskus kääntyvän täysin päälaelleen verrattuna muiden ihmisten elämiseen. Mietin asiaa viime viikolla, kun ilmoitin kavereille lauantai-iltana lukevani tilastotieteen tenttiin. TENTTIIN. Mutta niin se joskus (harvemmin silti!) menee: viime vuonnakin sain toisinaan päähäni alkaa ruveta juuri lauantai-iltana lukemaan tai tekemään oppimispäiväkirjaa. Ja kuten moni tietää, kun se "tilastotiede on parasta" -fiilis iskee kerran elämässä, sitä on silloin seurattava.

Biletyspäivät painottuvat tunnetusti torstaihin, joten perjantai menee palautuessa. Eli torstai on meidän perjantai, mutta perjantai voi joskus olla heti maanantai, jos on luentoja (ja jollain krapula). Lauantai on siis hyvin ansaittu lauantai, ja yleensä ihmiset rauhoittuvat silloin. Jos koko päivä on mahdollista kölliä, eikä illaksi jaksa raahautua mihinkään, saattaa lipsua opiskelemiseen... Voin nimittäin kertoa, että sunnuntaina taas ei tee mieli tehdä kouluhommia. YHTÄÄN. Sehän on vapaapäivä! Vähän kieroutunutta ajattelua, mutta riippuu tietysti ihmisestä, miten sen kokee. Ja kurssien aiheista. Toki monella viikonloput kuluvat kotikaupunkiin matkustaessa.

Vapaapäivät eivät yleensä ole ainakaan logopediassa kovin vapaita. Tai ovat, jos itse niin päättää. Se on tässä opiskelussa kai parasta. Päätin, että kun torstaina ei tarvitse mennä kouluun, luen tilastotiedettä niin paljon kuin jaksan. Sen takia tein maanantaina viitisen tuntia koneella oppimispäiväkirjaa, englannintehtävää ja yhtä terapiaharjoittelujuttua... Se oli aika kauheaa, mutta ainakin ne on nyt hoidettu pois alta!

Moni tietysti kysyy, että miten rahat riittävät siihen juhlimiseen, vaikka ollaan köyhiä. Se onkin oiva kysymys. No, esimerkiksi opintolainaa ottamalla moni selviää. Onnekkailla on myös kesätöistä jäänyt säästöjä, joilla itsekin pihtailen menemään. Lisäksi opiskelijabileissä pääsee jo hyvään alkuun kuuden euron budjetilla (viinipullot tietysti erikseen), koska shotti maksaa baarissa pari euroa - enempää 157-senttinen logopedi ei juuri tarvitse. Tämä hintaero "normi-illanviettoon" verrattuna on toki muistettava: itsehän haukoin henkeäni eräänä sunnuntaina, kun laukusta löytyneessä kuitissa luki yhden kossubatterin maksaneen 8 euroa - puhumattakaan sisäänpääsymaksusta.

Jos nyt sallitte, menisin ompelemaan pari haalarimerkkiä. Luento alkaa onneksi vasta kahdeltatoista.

Uusia laukkuja ei myöskään voi ostella jatkuvasti, joten siksi äiti antaa minulle vanhojaan. Tämä onkin jo aika komea yksilö.

Humanistin huuto

Joukkohysteria senkun leviää netissä. Perjantaina klo 15 vietettiin tapahtumaa (kuka nyt tykönään vietti ja kuka ei), jolloin piti miettiä minuutin ajan, mitä mieltä omat isovanhemmat ajattelisivat tämän päivän Suomesta. Varmaan tosi kehittävää. Tuo oli kyllä jo aika hyvä läppändeerus. Toivottavasti samat ihmiset pikkupohtimisen lisäksi ostaisivat myös suomalaisia tuotteita, jos tämä maa on heille niin rakas ja tärkeä. Siitä on aina hyvä aloittaa. Muuten pakko huomauttaa, että mietin omia isovanhempiani jatkuvasti. Tyyliin "What would Dr. Phil do", että mitä mamma tästä ajattelisi - ihan omista arkielämäni jutuista. Se laittaa aina asiat perspektiiviin. Suosittelen tätä, jos pidät/pidit omista isovanhemmistasi noin ylipäätään. Tosin jos saisin nyt kysyä äidinisältäni mielipidettä pakolaisasiaan, häneltä tulisi melko tulista tekstiä. Että ihan kaikkia vaikutteita ei vanhemmilta ihmisiltä kannata imeä, haha.

Voisimme alkaa nettihysterian hiljentämiseksi lukea sanomalehtiä, kirjoja, aikakauslehtiä ja/tai vain olla hetken hiljaa. Kaikkeen ei tarvitse nenäänsä tunkea ja huudella omaa mielipidettään, vaikka olen tietysti nähnyt netissä paljon hyvääkin keskustelua. Kohta jokaisella suomalaisella seisoo mustavalkoinen kuva omasta naamasta Hesarin nettisivuilla kuvatekstillä "tätä ajattelin tänään", ja sitten kolumnit kiistelevät keskenään siitä, saako makkaraa syödä. Tilasin muuten Turun Sanomat kuukaudeksi meille, koska opiskelijat saavat kokeilla sitä ilmaiseksi. Miettikää nyt, kuinka siistiä tuokin on! Paperille ei onneksi kukaan saa kirjoitettua provokommenttejaan reaaliajassa. Huom! Asiallisia mielipiteitä ja tietoiskuja saa myös muualta kuin omilta elitistivanhemmilta, uskonnollisten vanhempien julistuksesta, syyllistäviltä hipeiltä tai kavereiden mutu-tuntumasta. On aina hyvä laajentaa omaa maailmankuvaansa. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa esim. poikaystäväni isäpuolen erälehtien lukemista. Kuulostaa vähän tyhmältä kun metsästys ei minua kiinnosta, mutta siinäkin on ihan oma porukkansa, jota yritän ymmärtää.

Sanon kyllä suoraan, että niiltä, jotka laukovat niitä tavallaan käsittämättömimpiä asioita ("kebabit vittuun"), puuttuvat keskustelutaidot. Monelle suomalaiselle keskustelu tarkoittaa väistämättä väittelyä tai jopa riitelyä, koska asiallista viestintää ei ole heille opetettu. Näiden huutelijoiden on siis vaikea kuunnella vastapuolta ja ottaa siitä mitään uutta itselleen. Tosin he voivat kokea yhteenkuuluvuutta haukkumalla ulkopuolisia, mutta mielestäni se on väärä keino. Onneksi kouluissa opetetaan nykyään keskustelemaan ja lukemaan medioita, ja tietoa saa nopeammin kuin 10 vuoden viiveellä. Moni asia on sen suhteen paremmin.

Olisi myös siistiä, jos negatiiviset vanhemmat eivät siirtäisi sitä pahaa oloa niin vahvasti lapsiinsa, koska näillä on mahdollisuus opetella homma paremmin ja rauhoittua. Esimerkiksi maanantain vihaajat: maanantait ovat aina perseestä, jos sitä valitusta jatkaa. Eikä se silloin rajoitu maanantaihin. Elo on paljon mukavampaa, kun ei vihaa ketään tai mitään viikonpäiviä (teini-ikäiset, tiedän että tässä voi olla vaikeuksia). Olen ajatellut, että jos elää toisille ihmisille itseään unohtamatta, niin elämä on kivempaa. Hengaa enemmän muiden kanssa, ja jättää valituksen ja pelkäämisen taka-alalle. Minä ainakin vien niille pakolaisille meidän vanhoja talvitakkejamme. Mitä hittoa me niin monella edes tehdään.

//Ja kuvia tulee huomenna.

Polkemalla paras

Olenkohan ainoa, joka keksii noista otsikoista aina vahingossa sen kaksimielisen puolen? Voi luoja... Mutta asiaan! Moni teistä sen tietääkin: työ- ja koulumatkapyöräily ei ole mikään naurun asia. Siinä on toki oma viehätyksensä, vaikka monesti tuntuu, että vitsauksia on matkalla enemmän kuin kivoja asioita: autokuskeja, joiden käytös huutaa että "en jaksa vaivautua kurkkaamaan suojatielle", sade, voi paska sitä sadetta, sekä tietysti pomppuisia ja kuoppaisia teitä. Varsinkin, jos on päättänyt oman koulumatkansa olevan 4,5 kilometriä, voi puhua jo olevansa osa pyöräilykulttuuria. Autoa saan käyttää edelleen välillä, vaikka oma Pösömme (siis perheen auto) lähti autojen taivaaseen viikko sitten. En kuitenkaan kaipaa omaa autoa, koska päivässä tulee hyötyliikuttua ainakin se yhdeksän kilometriä! Myös ekoilupuoleni ja ennen kaikkea kukkaroni sanoo pyöräilyn olevan parempi.

Aiheeseen ei millään tavalla liittyvä kuva

Ylioppilaslehtikin kirjoitti, että pyöräilijät kuvitellaan usein keski-ikäisiksi trikooihmisiksi pyyhältämässä teillä muista välittämättä. Liikenteessä on kuitenkin myös runsaasti opiskelijoita ja muita tavispolkijoita. Välillä naurattaa se, kun useampi työmatkapyöräilijä menee yhteisessä jonossa eteenpäin, ikään kuin toistensa imussa. Sepäs vasta onkin mukavaa. Miehet lähtevät enemmän ohittelemaan, ja kilpailuasetelma on valmis. Joskus huomaan eteneväni hetken jopa samaa vauhtia bussin kanssa, joka pysähtelee jokaiselle pysäkille. En tiedä huomaavatko matkustajat, että pyörällä voi edetä ainakin lähes yhtä nopeasti ruuhka-aikaan. Ja minä poljen oikeasti niin kauan, että lunta on taas maassa. Bussikortti on opiskelijalle edullinen, mutta en kestä niitä tuntemattomien aamukrohinoita vuoden ympäri.

Käytän välillä äidin lainaamaa kypärää. Kunnon hifistelijältä löytyy kuitenkin myös repun peittävä sadeviitta tai -takki, sadehousut (nämä myös minulta...) ja jopa pyörälaukku. Tuo laukku on jo astetta nörtimpää, sanotaan se nyt ääneen ihmiset! Siskoni harkitsi sellaista, enkä kyllä yhtään ihmettele. Jos joutuu päivittäin polkemaan hyvin todennäköisesti koiranilmalla, miksi siitä ei voisi tehdä itselleen kaikin tavoin mukavaa? Tosin silmälaseihin ei saa vieläkään pyyhkijöitä. Niitä olisin tarvinnut kesällä, kun en muutamaan sekuntiin oikeasti nähnyt eteeni.

Sitten rillit kirjaimellisesti huurussa saavutaan yliopistolle, kotiin, ystävän luo jne. Silloin iskee myös säästä riippumatta yksi asia kaikilla, joiden kanssa olen asiasta puhunut: HIKI, aka jähi eli jälkihiki. Se iskee jo puolivälissä matkaa, ja usein taiteilen liikennevaloissa takin/pitkähihaisen riisumisen kanssa. Mutta eipä se kuumuus helpota pysähdyttyänikään! Siinä tarvitsee hetken aina itselleen. Pitää hengittää, tuuletella, niistää ja laittaa hiuksia uudestaan, koska Turussahan tuulee ihan aina. Sateen sattuessa pitää korjailla myös meikkiä, jos sitä vaivautuu laittamaan. Koulu-/työmatkapyöräily on melko masokistinen laji, mutta samaahan sanotaan myös crossfitistä. Jumankauta. Autoilijat eivät ymmärrä, mistä jäävät paitsi.